Elokuva sijoittuu Etelä-Amerikkaan, jossa ryhmä tiedemiehiä ja armeijan jehuja työskentelee tutkimattomassa Goliathin luolastossa, josta lähetetään viimeistä huutoa olevalla laitteistolla signaaleja sukellusveneille. Käypä sitten kuitenkin eräänä kauniina iltana niin, että luolassa masiinaa vartioimassa valvovien kahden sotilaan kimppuun hyökkää joku tai jokin, ja pian muu porukka saa todeta että niin ruumiit kuin tekniikkakin ovat tipotiessään ja todennäköisesti jossakin luolan syövereissä. Ei muuta kuin etsintäpartiota kasaamaan, ja alas pimeyteen. Mitä syvemmälle edetään, alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä että varkaat/murhaajat eivät olekaan ihmisiä, vaan jotain aivan muuta...
Kuten sanottua, Sharpilla ei oikein tunnu olevan tarvittavia rahkeita tämän lajityypin elokuvan luotsaamiseen. Ensinnäkin leffan alusta lähes puoli tuntia kerkiää kulua paskan jauhamiseen ja turhaan, joskin paikoin ihan sujuvaan dialogiin, ennen kuin ensimmäinen uhkaava tilanne käynnistyy. Tämän jälkeen haahuillaan taas todella pitkään, mutta sentään klaustrofobista tunnelmaa saadaan kehiteltyä väliin ihan mallikkaasti. Taustalla humiseva uhkaava äänimaisema ja salaperäinen musiikki, yhdessä verkkaisen kerronnan kanssa ovat kieltämättä varpaillaan pitävää tavaraa. Hyvä meininki loppuu kuitenkin melko pian ensimmäiseen vihamielisen olennon ja ihmisten kohtaamiseen luolan uumenissa. Muuan meksikolainen henkilö lähtee typeryyksissään hortoilemaan yksin pimeisiin käytäviin, ja saakin pian tuta jonkinlaisen limaörkin purukaluston voiman vasemmassa käsivarressaan. Muu porukka kiirehtii hätiin aseineen, ja tästäkös kotikatsomossa riemu repeää: Kukaan kun ei millään tavalla kommentoi tai ihmettele kohdattuja otuksia, vaan loukkaantunut mies paikataan ja lähetetään oikopäätä yksin patikoimaan takaisin hämärille teille. Jos ei kerrasta opi, niin voi voi. Seurauksethan tästä tietää jokainen.
Logiikka ottaa muutenkin iskua, kun satojen metrien syvyydessä luolassa ei muisteta kauaa edes pitää otsalamppujakaan päällä. Silti kivimuodostelmien keskellä on kirkasta kuin aurinkorannalla. Loppuleffa kääntyykin sitten niin tyrpeäksi Kolmannen asteen yhteys-pastissiksi, että järkevästä menosta ei ole enää toivon kipinääkään. Oliko tämän tarkoitus olla kauhua vai lasten fantasiaseikkailua?
Muutamasta tunnelmakkaasta kohtauksesta ei ole pelastamaan tätä sekoilua, mutta valitettavasti leffa ei myöskään ole filmaattisesti tarpeeksi nolo ollakseen hauska kalkkuna. Kyseessä on vain rehellisesti tylsä elokuva, jota ei oikeastaan voi suositella minkään tyylisuunnan faneille kuin puolitosissaan murjaistuna vitsinä.
* / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti