Eletään ydinkatastrofin jälkeisessä tulevaisuuden maailmassa, jossa ulkomaailma on niin pahasti saastunut, ettei normaaleilla veronmaksajilla ole sinne mitään asiaa. Sen sijaan elellään kätevästi steriileissä sairaalanvalkoisissa lokerohuoneistoissa sängyssä maaten, mieli kytkettynä virtuaalitodellisuuteen nimeltä Infinisynth, jossa voi huoletta tehdä mitä lystää ja milloin lystää. Välillä on tietenkin nostettava perseensä viideksi minuutiksi ylös punkasta kulauttamaan kurkkuunsa kupillinen ällönnäköistä proteiinivitamiinimönjää, mutta siinäpä päivän urheilut sitten ovatkin. Judy on äitinsä kanssa asuva (lue: uneksiva) kapinahenkinen nuori nainen, joka protestoi virtuaalielon tyhjyyttä vastaan ja vinkuu haluavansa oikeaan maailmaan, oikeisiin seikkailuihin. Systeemin ylläpitäjä ei kauaa jaksa narinaa kuunnella ja niin Judy sitten karkotetaan viranomaisten toimesta keskelle maanalaisia mutantteja kuhisevaa autiomaata. Mestoilla elelee erakkona viimeinen ulkomaailman hengissäsinnittelijä Stover (Campbell), joka ottaa tytön suojatikseen. Mutantit kuitenkin onnistuvat kaappaamaan tuoreen pariskunnan ankean pimeään ja mutaiseen valtakuntaansa, jota johtaa Scrimmin esittämä kajahtanut okkultistipappi. Ja siinä onkin Judylle varsinaisen seikkailun ainekset.
Mindwarp ei erotu muista vastaavista post-apokalyptisista gargoyle-meiningeistä juuri muutoin kuin mielenkiintoisine näyttelijöineen. Kiinnostusta lisää myös tuotantoyhtiö Fangoria Films, mutta pettymys on sitäkin suurempi ainakin samannimisen lehden lukijakunnalle. Osittain toimivat maskeeraukset ja lavasteet eivät säväytä sen kummemmin itse tarinan ollessa ohuempi kuin opiskelijan lettulautanen, eikä goreakaan ole asetelman vaatimusten mukaan liiemmin viljelty. Myös harvinaisen tökerö ja lievästi ennalta-arvattava loppu syö jälkimaininkeja rajusti. Kyseessä on kuitenkin tutustumisen arvoinen kauhistelu ja hyvää jatketta esim. Corman-elokuvamaratonille kaljan ja kortinlyönnin ohessa.
** / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti