The Life Before Her Eyes (2007)

Diana on rietas ja anarkistinen teinityttö, joka polttaa pilveä ja jahtaa miehiä. Hänen paras ystävänsä Maureen taas on uskovainen naapurintyttö, joka yrittää tehdä kaikkensa auttaakseen Dianaa elämässään oikealle polulle. Eräänä kauniina koulupäivänä nuorten naisten ystävyys joutuu melkoiseen tulikokeeseen: Aseistautunut sekopäänörtti alkaa ammuskella koulussa porukkaa ja yhyttää neidit piileskelemästä vessasta. Tähtäimen kautta tiukasti tyttöjä katsoen hän esittää näille kysymyksen: Kumman hän heistä tappaa ja kumpi jää eloon?

15 vuotta myöhemmin näemme Uma Thurmanin esittämän jo keski-ikää lähentelevän Dianan elävän onnellista perhe-elämää aviomiehensä ja pienen tyttärensä kanssa. Tai siltä ainakin vaikuttaa. Mutta tuon kohtalokkaan päivän muistot vainoavat Dianaa yhä ja hänen hermonsa alkavat pettää outojen tapahtumien ropistessa romuttamaan hänen todellisuuden tajuaan.

Siinä kaikki mitä elokuvasta voinee kertoa pilaamatta katselukokemusta ennakkoon. Toisaalta elokuva tekee sen ansiokkaasti itsekin jo pelkällä alkuperäisnimellään ja täydellisellä katsojan aliarvioimisella. Tyylilajina on vanha kunnon "venytetään realiteetin rajoja ja pelleillään katsojan logiikalla, sekä hahmojen järjellä"-trilleri. Pari minuuttia kerrallaan seurataan aikuista Dianaa ja taas vastavuoroisesti siirrytään paljastamaan enemmän ja enemmän tapahtumia menneisyydestä ennen ampumavälikohtausta. Konsepti toimisi varsin mukavasti, jos näillä tapahtumilla olisi mitään tekemistä minkään kanssa. Ne vain tällä kertaa sattuvat olemaan täysin random-kamaa. Takaumat rakentavat kyllä hahmoja inhimillisiksi, mutta sillä ei ole merkitystä, jos mitään juonen kannalta oleellista ei koskaan tulla saavuttamaan. Lopputwistin arvaa heti kättelyssä vähemmälläkin vihjailulla, ja elokuvan jälkeen olo tuntuu lähinnä kusetetulta. "Tätäkö tässä koko ajan pedattiin? No minähän perkele tiesin sen koko ajan heti siitä lähtien kun se kirjoitettiin kissan kokoisilla kirjaimilla filmin alkaessa otsaani!"

Nerokasta mindfuckia on ilmeisesti lähdetty hakemaan. Ja kyllähän kuvasto kaunista onkin, ja todellisuus hämärtyy surrealistisen unen omaisesti. Mutta ilmeisesti ohjaaja Vadim Perelman on pelästynyt esituotannossa lähtevänsä aivan liian kunnianhimoiseen yritykseen ottaen hiekkalaatikkotason mentaliteetin omaavan jenkkiyleisön huomioon, ja tajunnut että elokuva todennäköisesti kompastuu omaan nerokkuuteensa. Tähän ainoa ratkaisu on ilmeisesti tehdä helppo arvaus mahdolliseksi kaikista jälkeenjääneimmällekin punaniskalle ja pelata aikaa niin kauan että ketään ei enää loppuratkaisu kiinnostakaan, vaan kaikki odottavat jo kuumeisena teatterista pois pääsemistä.

Oppikirjamateriaalia älypalapelien aloittelijoille. Haastakaa itsenne ja etsikää jotain muuta, vaikkapa joku legendaarinen Scooby Doo-jakso.

** / 5