A Serbian Film (2010, AKA Srpski film)

10 faktaa elokuvasta A Serbian film:

1. A Serbian film ei ole sensaationhakuinen, vaan rehellinen elokuva.
2. A Serbian film pukee kuviksi kaiken sen mikä tässä onnellisessa maailmassamme mätii.
3. A Serbian film osoittaa, että tuo mätä on yhteiskuntamme sielu ja keskipiste.
4. A Serbian film paljastaa ihmisen, joka valitsee likaisen totuuden sijasta valheessa elämisen, poistumalla teatterista kesken kaiken.
5. A Serbian film kertoo sinusta ja minusta.
6. A Serbian film todistaa primitiivisten viettiemme olevan vain yksi ainoa vietti.
7. A Serbian film sisältää elokuvahistorian järkyttävintä materiaalia.
8. A Serbian film muuttaa maailmankuvasi lopullisesti.
9. A Serbian filmiä ei voi juuri suositella kenellekään.
10. Jokaisen tulisi nähdä A Serbian film.

***** / 5

Brainstorm (1983)

Virtuaalitodellisuus. Tuo täydellinen viiden aistin yhteisharmoninen keinomaailma lähetettynä digitaalisesti aaltoina aivoreseptoreihimme. Ja täydestä menee. Kuulostaa nyt vuonna 2011 aivan arkipäiväiseltä, eikö? Niin tai näin, 80-luvun alussa Hollywood-scifin parissa oltiin ainakin melko optimistisia asian onnistumisesta. Ja vieläpä tekniikalla, jossa Pentium 200:n teho saavutettiin pienen yksiön kokoisella tietokoneella.
.
Persoonallinen ja suoraan sanoen creepy huippulahjakkuus Christopher Walken loistaa pääosassa avioeronsa ja uuden tieteellisen läpimurron kanssa kamppailevana neropattina, joka sinisilmäisesti vannoo tieteen ja sen hyvän ajatuksen nimeen. Hänen ketjussa tupakoiva kollegansa, jota esittää Louise Fletcher, ei ole yhtä optimistinen. Heidän tiiminsä saa vihdoin valmiiksi prototyypin laitteesta, jonka kautta voidaan projisoida autenttisia tallennettuja tosielämän kokemuksia suoraan käyttäjän aivoihin. Mutta armeijan jehujen kuullessa asiasta alkavat vaikeudet. Periamerikkalainen käytäntö (oikestaan yleismaailmallinen sellainen) kun on valjastaa tieteen ihmeet tappamis/tuhoamiskäyttöön.

Brainstorm on niitä vakavanaamaisia jännäreitä jotka maalaavat kauhukuvia teknologian kehittymisestä uusille pelottaville edistyksen poluille. Siinä missä se on nykypäivään mennessä kerännyt tahatonta komiikkaa käytännön toteutuksensa puolesta, on sen idea edelleen varsin tuore. Vaikkakin erilaisia ajankuvia, sosiaalinen media ja peliteollisuus eivät ole kuitenkaan loppupeleissä kovin kaukana filmin arvailemista mustista aukoista sivilisaatiossamme, joten ajatuksia katsojalla herää vuoren varmasti. Se edellyttää vain hieman komentorivien välistä lukemista. Jos toisen mieleen voisi nähdä, voisiko se oikaista väärinkäsityksiä, murtaa asenteiden muuria välillämme? Vai aiheuttaisiko varaukseton, alaston realiteetti niitä lisää? Mitä jos joku tallentaisi kokemuksen omasta kuolemastaan? Ja jos koet jotain toisen kokemaa, niin etkö silloin varasta palasen tämän olemusta? Miten aivot reagoivat tietoon tai tunteisiin joita ne eivät osaa käsitellä?

Lupaavasta ja asiallisesta alusta liu'utaan pikkuhiljaa hieman utopistisempiin tunnelmiin. Finaali suhahtaa jo kaiken logiikan yli reippaasti pseudotieteellisen fantasian puolelle. Aivan viimeinen loppu sitten töksähtääkin aivan liian helppona nakkina, ikään kuin vaihtoehtoisena jälkeenpäin käsikirjoitettuna versiona. Vaikutelma voi hyvinkin johtua myös naispääosan esittäjän Natalie Woodin äkillisestä kuolemasta ennen kuvausten loppua. Elokuvan "aivojensisäistä universumia" esittelevät kohtaukset sisältävät vahvaa LSD-trippailua. En tosin osaa kokemuksen puutteen vuoksi tietenkään varmaksi sanoa, mutta suurin piirtein tältä se voisi näyttää. Kunpa joku voisi siirtää kyseisen kokemuksen päähäni ilman laittomien ja rapisuttavien aineiden kanssa pelleilyä...

Otteen herpaantumisesta loppua kohden, sekä ikääntyneistä fyysisistä puitteista huolimatta Brainstorm on riittävän koherentti ja aikuismainen kannanotto säilyttääkseen arvokkaan scifi-helmen asemansa vielä tänäkin päivänä.

*** / 5

First Snow (2006)

Guy Pearce esittää Jim Starksia, lipevää bisnesmiestä, jolla on kunnianhimoiset tavoitteet menestyä elämässä hinnalla millä hyvänsä. Eräällä työmatkalla hänen autonsa hajoaa keskelle erämaata. Odottaessaan korjausta Jimmy päättää vierailla asuntovaunulla liikkuvan selvännäkijän (aina loistava J.K. Simmons) luona ottamassa leikin varjolla selvää tulevaisuudestaan. Ennustaja kertoo yksityiskohtaisia asioita Jimmyn elämästä, kuten pian seuraavasta rahallisesta menestyksestä. Ennustukset näyttävätkin toteutuvan uskomattoman tarkasti, mutta vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä ettei selvännäkijäukko kerro läheskään kaikkea tietämäänsä. Hän jopa palauttaa Starksin rahat ja kehottaa tätä lähtemään välittömästi.

Jimmyn elämää alkaa värittää kasvava epätietoisuus tulevasta. Paranoia alkaa levitä käsiin kun huonot uutiset, epäilyttävät ihmiset ja menneisyyden haamut alkavat nostaa päätään. Lopulta pakkomielteisen Jimin on puristettava totuus ennustajasta. Tämä lopulta kertoo Jimmyn kuolevan aivan lähiaikoina ja että aikaa hänellä on vain ensilumen tuloon asti.

Hillitty jännitysdraama etenee varman oloisesti eteenpäin paljolti taitavan Pearcen ansiosta. Miehen väsynyt katse lasittunein silmin paljastaa rappeutuvan kohtalon polun ja ehdottomasti tyhjenevän tiimalasin syövän miestä viimeiseen asti, kunnes tämä säikkyy jo omaa varjoaan. Tarina ei ole kovin monimutkainen tahi kunnianhimoinen, mutta eteneekin ehkä juuri sen takia hyvin sutjakkaasti. Elokuvan filosofia pohjaa ajatukseen, ettei ihmisen tule tietää hänelle valittua kohtaloa ennalta, vaan tämän tietäminen tuhoaa hänet lopullisesti. Filmissä kuitenkin väläytetään myös toinen näkökulma asiaan: ehkä tieto on siunaus, mahdollisuus hyvittää asiat, tehdä viimeiset mahdolliset valintansa oikein. Katua. Tosin ilman kristillistä aspektia syntien anteeksiannosta.

Outoa ettei ilmeisen taitavasta debyyttiohjaaja Mark Fergusista ole juuri kuulunut tämän jälkeen, mitä nyt käsikirjoituspuolella satunnaisesti. Joillain tasoilla Christopher Nolanin hienoa Mementoa muistuttava elokuva (Pearcehan näytteli pääosan myös kyseisessä pätkässä) kun toimii oikein näppärästi valitulla tasolla, mutta ei sorru helppoihin eikä liioin vaikeisiin ratkaisuihin. Se myös jättää paljon katsojan itsensä mietittäväksi, eikä rajaa pois mitään mahdollisuuksia kaiken olemisesta vain sattumaa taikka kohtaloa. Starksia pallotellaan puolelta toiselle, eikä hän tiedä kummasta pitäisi olla enemmän huolissaan; synkästä tulevaisuudesta vaiko pimeästä menneisyydestä.

Itse kuitenkin elän vain tätä päivää ja tänään annan tälle viihdyttävälle, joskin alakuloiselle trillerille kasan tähtiä.

**** / 5

The Life Before Her Eyes (2007)

Diana on rietas ja anarkistinen teinityttö, joka polttaa pilveä ja jahtaa miehiä. Hänen paras ystävänsä Maureen taas on uskovainen naapurintyttö, joka yrittää tehdä kaikkensa auttaakseen Dianaa elämässään oikealle polulle. Eräänä kauniina koulupäivänä nuorten naisten ystävyys joutuu melkoiseen tulikokeeseen: Aseistautunut sekopäänörtti alkaa ammuskella koulussa porukkaa ja yhyttää neidit piileskelemästä vessasta. Tähtäimen kautta tiukasti tyttöjä katsoen hän esittää näille kysymyksen: Kumman hän heistä tappaa ja kumpi jää eloon?

15 vuotta myöhemmin näemme Uma Thurmanin esittämän jo keski-ikää lähentelevän Dianan elävän onnellista perhe-elämää aviomiehensä ja pienen tyttärensä kanssa. Tai siltä ainakin vaikuttaa. Mutta tuon kohtalokkaan päivän muistot vainoavat Dianaa yhä ja hänen hermonsa alkavat pettää outojen tapahtumien ropistessa romuttamaan hänen todellisuuden tajuaan.

Siinä kaikki mitä elokuvasta voinee kertoa pilaamatta katselukokemusta ennakkoon. Toisaalta elokuva tekee sen ansiokkaasti itsekin jo pelkällä alkuperäisnimellään ja täydellisellä katsojan aliarvioimisella. Tyylilajina on vanha kunnon "venytetään realiteetin rajoja ja pelleillään katsojan logiikalla, sekä hahmojen järjellä"-trilleri. Pari minuuttia kerrallaan seurataan aikuista Dianaa ja taas vastavuoroisesti siirrytään paljastamaan enemmän ja enemmän tapahtumia menneisyydestä ennen ampumavälikohtausta. Konsepti toimisi varsin mukavasti, jos näillä tapahtumilla olisi mitään tekemistä minkään kanssa. Ne vain tällä kertaa sattuvat olemaan täysin random-kamaa. Takaumat rakentavat kyllä hahmoja inhimillisiksi, mutta sillä ei ole merkitystä, jos mitään juonen kannalta oleellista ei koskaan tulla saavuttamaan. Lopputwistin arvaa heti kättelyssä vähemmälläkin vihjailulla, ja elokuvan jälkeen olo tuntuu lähinnä kusetetulta. "Tätäkö tässä koko ajan pedattiin? No minähän perkele tiesin sen koko ajan heti siitä lähtien kun se kirjoitettiin kissan kokoisilla kirjaimilla filmin alkaessa otsaani!"

Nerokasta mindfuckia on ilmeisesti lähdetty hakemaan. Ja kyllähän kuvasto kaunista onkin, ja todellisuus hämärtyy surrealistisen unen omaisesti. Mutta ilmeisesti ohjaaja Vadim Perelman on pelästynyt esituotannossa lähtevänsä aivan liian kunnianhimoiseen yritykseen ottaen hiekkalaatikkotason mentaliteetin omaavan jenkkiyleisön huomioon, ja tajunnut että elokuva todennäköisesti kompastuu omaan nerokkuuteensa. Tähän ainoa ratkaisu on ilmeisesti tehdä helppo arvaus mahdolliseksi kaikista jälkeenjääneimmällekin punaniskalle ja pelata aikaa niin kauan että ketään ei enää loppuratkaisu kiinnostakaan, vaan kaikki odottavat jo kuumeisena teatterista pois pääsemistä.

Oppikirjamateriaalia älypalapelien aloittelijoille. Haastakaa itsenne ja etsikää jotain muuta, vaikkapa joku legendaarinen Scooby Doo-jakso.

** / 5

Graveyard Shift (1990)

Keskinkertaisia Stephen King-filmatisointeja ei ole. On erinomaisia ja erikehnoja. On myös sellaisia jotka herra King on kirjoittanut ja sellaisia jotka perustuvat hänen töihinsä lainaten monesti pelkän novellin juonen pääpiirteissään ja King-krediitin välittämättä sen kummemmin kirjailijan tarkoitusperistä. Yövuoron tapauksessa kyseessä ei kuitenkaan ole mikään katastrofi, vaikka tarinaa olisi kuinka sörkkinyt taiteellisien vapauksien varjolla; Kingillä kun tuskin oli alunperinkään ensimmäisessä novellikokoelmassaan Yön äänet julkaistussa tarinassa tavoitella mitään elämää syvempiä sfäärejä. Kyseessä on puhtaasti sydämmellisen hölmö hirviökauhistelu, joka oli omiaan kääntymään juustoiseksi perjantai-illan vuokraleffaksi.

Pienessä Mainelaisessa tekstiilitehtaassa tapahtuu: työporukalla on jatkuva riesa turhan tuttavallisista rotista. Lisäksi valitettavia ja outoja kuolemantapauksia alkaa tapahtua tehtaan tiloissa. Paikkakunnalle saapuva mystinen puunaamahurmuri John Hall (puunaamanäyttelijä David Andrews) saa paikan tehtaan kellarin yövuorossa edellisen duunarin heitettyä veivinsä. Rotat kiusaavat myös John-parkaa, mutta onneksi hänellä on harkittu strategia karkottaa tuholaiset ampumalla ritsalla Pepsitölkkejä niitä kohti. Brad Dourifin esittämällä tuholaistorjujalla on asiaan hieman ammattimaisempi ratkaisu: ampua talttahampaita pistoolilla. Siivotessaan yhdessä kellaria tehdastyöläiset keksivät ampua rottia myös vesiletkulla pistäen ne surffaamaan pitkin paskalätäkköä Beach Boysin Surfin' Safarin soidessa taustalla. Itseasiassa leffan hauskinta (ja ainoata) antia sen puoliväliin asti on ollut seurata millä kaikilla tavoilla jyrsijöitä voi kiusata. Kohtapuoliin kellarin alta paljastuukin varsinainen luolasto, joka ulottuu syvälle viereisten joen ja hautausmaan alle. Poppoo jää tietysti jumiin alas jonkin luonnottoman otuksen metsästettäviksi. Ja rotat ne nauravat partaansa.

Elokuva vilisee Kingimäiseen tyyliin vinksahtaneita ja kieroon kasvaneita kusipäähahmoja, joista pisimmän korren vetää ilmeisen tahattomasti Stephen Machtin esittämä johtaja Warwick. Hänen tarkoituksensa on tiettävästi solkata sitä samaa mainelais-murretta jota mm. Fred Gwynne veti Pet Semataryssa unohtumattomasti, mutta lopputulos kuulostaa joltakin homoseksuaaliselta satanistipapilta. Niin tai näin, tunnelma on täten hyvin hämmentävä, sillä Warwick on ilahduttavan paljon äänessä koko keston ajan. Wtf-repliikkejä on mukana muutenkin todella kiitettävästi ja koreografisella osastolla naurunremakan ilmoille jysäyttää viimeistään kohtaus, jossa John ja Warwick nahistelevat luolastossa valtavan ruumisläjän päällä hakaten toisiaan reisiluilla, sekä heitellen pääkalloja ja rintakehiä. That's what I call bone picking. Lopputekstien rullatessa taustalle pärähtää funkkaava biitti, jossa vokaaleja toimittavat randomina toisteltavat randomit repliikit juuri näkemästämme elokuvasta poimittuina. Kontekstista irrotettuna tämä biisi olisi varma hitti.

Vaikkakin täysin hölmö, elokuva on Kingimäisellä tavalla viehättävä. Siinä on samaa loisteliasta karmeutta kuin esimerkiksi maestron itsensä ohjaamassa Maximum Overdrivessa. Hirviöefektien puolesta ei tarvitse tarvitse myöskään häpeillä, ne ovat aidosti ihan komeaa ja maltillisesti esitettyä materiaalia. Tämä yhdistelmä nolon dialogin (jota ei siis käsikirjoitusmuotoon varmasti valmistellut King) ja viihdyttävän jännittelyn välillä on pahimmillaan kiusallista, useimmiten elokuvan katsomiskelvottomaksi merkitsevää kädettömyyttä, mutta tässä tapauksessa aitoa mokan kautta kalkkunoitunutta ilahduttavaa sillisalaattia.

*** / 5

Night of the Demons (2009)

Night of the Demons jatko-osineen 80-luvun lopulta nauttii jo pienimuotoista kulttimainetta halpiskauhujen meressä, joten oli sen luonnollinen 2000-lukulainen kohtalo joutua uudelleenfilmatisoitavaksi toissa vuonna. Kuten alkuperäisessäkin tarinassa, on tässä uudessa pökäleessäkin jälleen kyseessä teinipippalot hylätyssä talossa. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. Ei todellakaan mene. Elokuva nimittäin vastoin tekijöiden suuria ja toiveikkaita suunnitelmia on paskaa. Mutta paskallakin on joskus kultareunus, joten jatkakaa pönttöön kurkkimista istuntojen aikana. Sitä ei koskaan tiedä.

Puhutaanpa ensin filmin lähtökohdista: Kyseessä on ensinnäkin niin uskomattoman geneerinen teinikauhutorttu, että oikein ällöttää. On ihmisiä, jotka vastoin todellisuuden sääntöjä näyttävät kaikki pornotähdiltä ja he kerääntyvät paikkaan X juomaan, nussimaan ja polttamaan pilveä. "That's awesome, dude. Fuck yeah, man. This shit rocks!" ja sitä rataa... Hälyttävintä on se, että osa näistä ihmisistä vaativien rooliensa takana on todellisuudessa kolmekymppisiä uransa pohjavellejä pitkin tarpovia säälittäviä ex-näyttelijöitä kuten Edward Furlong ja Shannon Elizabeth, jotka luultavasti viimeiseen asti aikovat jatkaa yrittämistä käydä teini-ikäisestä. Furlong onnistuu tässä jokseenkin, pöhötyttyään vuosien varrella juuri riittävästi kiristääkseen jo kertyneet ryppynsä. Valona pimeydessä Linnea Quigley vilahtaa myös cameossa kaikkine ryppyineen.

Elokuvan ensimmäiset 20 minuuttia käytetään hahmojen pohjustamiseen, mikä on aivan liikaa koska ei tällaisia vastenmielisiä 12-vuotiaan tasolla olevia kiimaisia vastuuttomia ääliöitä kukaan 20. ikävuoden ylittänyt halua tuntea. Paljon ollaan silti opittu 80-luvun slashereista, joissa vastaavaan paskanjauhamiseen kulutettiin yleensä koko ensimmäinen tunti elokuvasta. Kun ollaan edetty tiettyyn pisteeseen tarinassa, voidaan sen kertominen sitten lopettaakin, heittää käsikirjoitus roskiin ja aloittaa teurastaminen. Now we're talking.

Stereotyyppiääliöiden Halloween-bileet kummituskartanossa keskeytetään poliisin toimesta, mutta 7 ihmistä jää sinne jumiin 2 metriä korkean pihaportin loksahtaessa kiinni. Aivan niin. Laiskoja tenavia, joilla ei ilmeisesti ollut koskaan puumajaa tai yläkertaa, johon kiivetä. Vittuuntuneina he päättävät hukuttaa huolet talossa viinalla ja seksillä. Voi harmi, se ei varmasti kuulunut illan suunnitelmiin. Kaikkien iloksi kellarista paljastuu kuitenkin muutama luuranko, joista yksi puree Elizabethin esittämää illan emäntää Angelaa sormeen (Wtf?). Pureman mukana tulee veriefektin lisäksi myös kaupanpäällinen: demonin riivaus.

Tästä alkavatkin asiat synkistyä talossa ja kirkastua katsomossa. Verikekkerit rullaavat alkuun ihan mukavasti demonien raadellessa ja vallatessa elävien ruumiita. Tehostepuolella liikutaan binaarien sijaan lateksimaastossa ja efektien käyttötavat ovat hauskoja: Isotissisimmältä tytöltä repäistään toinen kannu irti ja puraistaan naama pellolle, kun taas toinen lutka yrittää vietellä kuselle tahtonutta kaveria sänkyyn tunkemalla huulipunan nänninsä kautta sisäänsä ja pieraisemalla sen pihalle veritöräyksen saattelemana genitaalialueestaan. Kuka jätkä voisi kieltäytyä moisesta seireenin kutsusta?

Kun näitä demoneita sitten on jo muutama valloillaan, juoksee normaaliporukka heitä karkuun lukemattomia huoneita ja käytäviä sisältävässä talossa. Välillä päästään turvaan loitsumaalauksin varustettuun huoneeseen, johon demonit eivät voi astua. Mitä siis tekevät demonit? No hässivät tietysti keskenään viereisessä huoneessa sillä aikaa kun sankarit lepäävät ja pähkäilevät seuraavaa siirtoaan. Luonnollisesti.

Leffan edetessä hahmot ja kuvausryhmä näyttävät ylpeinä katsojalle, mitä kauhuelokuvan klassikoita he ovat nähneet suorien, epäsuorien ja mauttomien viittausten kautta. Toisaalta jos näitä viittauksia ei olisi joka helvetin ö-luokan viritelmissä, eivät ne ansaitsisi sitä vähääkään määrää säälipisteitä katsojalta. Henkisellä tasolla kerronta on epätasaista. Ei voi kuin veikkailla kuinka tosissaan tekijät ovat halunneet itsensä otettavan, mutta jutut ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi kieli poskessa-osastoa. Kuitenkaan hommaa ei vedetä riittävän överiksi nykystandardin vaatimustasolla, jolloin pitäisi olla joko postpostPOSTvitunmoderni tai hillityn cool. Joskin huumori on tarkoituksellista kaikilla tasoilla, niin samaa ei voi sanoa logiikasta ja tarinan rytmityksestä. En nimittäin rehellisesti muista mikä oli homman nimi kasariversiossa, mutta se että demonit ovat haavoittuvia ruosteelle, koska ne ovat ikiaikaista tekoa kuten metalli (?) ei aivan hiuksia pölläyttämättä ohi mene. Ja mitä tulee demonien kykyihin niin ollakseen ensin avuttomia perässä kompuroivia raatoja, ovat he myös nopeita oppimaan uusia kykyjä kuten monistamaan itselleen käsiä ja kääntämään aikaa taaksepäin.

Joka tapauksessa visuaalinen kerronta on suhteellisen ammattimaista, vaikkakin mauttoman tavanomaista. Suurimmaksi osaksi kamera heiluu käsivarana ja toimintakohtaukset leikkautuvat strobovalon tahtiin raskaan rokin soidessa taustalla. Vanhan koulukunnan maskit ja valaisu ovat kivaa katsottavaa ja yönsininen hohde tuo retroa kasaritunnelmaa, mutta loppupeleissä kaiken tämän voi unohtaa. Elokuva on vain niin saatanan perusteinisplatter, että on vain ihmeteltävä miten näitä vieläkin tehdään tasaiseen tahtiin. Antaa ymmärtää, ymmärtää antaa, mutta pölliikin kesken aktin taksirahat ja lähtee kotiin. Se on tämän filmin luonne.

** / 5

Enemy Mine (1985)

Wolfgang Petersen kutsuttiin Hollywoodin rahasateeseen loisteliaan Das Bootin jälkeen ohjailemaan isomman budjetin kauraa typerämmälle yleisölle. Tietysti suuret rahat piti käyttää johonkin suuret puitteet vaativaan projektiin ja niinpä sakemanni saikin luotsattavakseen eräänlaisen avaruusoopperaversion Robinson Crusoesta.

Hamassa tulevaisuudessa kaksi keskenään sotivien rotujen (ihmisten ja Dracien) edustajaa haaksirikkoutuvat autiolle tulivuoriplaneetalle avaruushävittäjätaistelun päätteeksi. Selviytyäkseen hengissä heidän on haudattava sotakirveet ja -zapperit, mikä on aluksi ongelmallista vaikkapa pelkästään kielimuurin takia. Kun sitten Dennis Quaidin esittämä ihmisrontti Davidge opettaa sammakkomaiselle Jeriballe muutaman englanninkielen perussanan, alkaa homma luistaa huomattavasti helpommin. Pian kaksikko jo elelee varsin arveluttavana uusioperheenä paikallisten kovakuoriaisten kilpipanssareista rakentamassaan tönössä ja opettelee toistensa rotujen uskontoja ja historiantietämystä, sekä viljelevät rotujenvälistä sarkasmia.

Kyseessä on siis lapsellista siirappia lämminhenkisenä "rakkaus voittaa sodan"-iltasatuna lapsille, lapsenmielisille, vajaaälyisille, sekä niille jotka eivät vielä ole ehtineet opetella suvaitsevaisuuden ja etiikan alkeita. Tässä siis pikakurssi viimeksimainituille ja sylkykuppi Petersenin kykyihin yhä uskoville. Ilmeisesti ohjaajan englannin ymmärrys ei noina aikoina ollut vielä huipussaan, sillä vaikuttaa siltä että mies on kelpuuttanut käsikirjoitukseen kaikki typerimmät ja kliseisimmät Disney-elokuvien repliikit, sekä viljellyt ilmeisesti puolivahingossa sekaan homoromanssin siemeniä.

Ihan kivaahan se on että toimeen tullaan ja ystävyys on ikuista ja blaa, mutta voisi tämän kaiken kertoa myös tyylillä. Lavasteet ovat kieltämättä myös komeaa katseltavaa ja finaali puristaa leffasta irti kiitettävästi toimintaakin. Silti tämä on lapsekkaassakin mielentilassa niin äkkimakeasti sokeroitua hunajaa ettei voi muuta kuin hämmästellä näkemyksellisen Petersenin motiiveja.

** / 5

C.H.U.D. (1984)

C.H.U.D. (eli Cannibalistic Humanoid Underground Dweller tai Contamination Hazard Urban Disposal) edustaa 80-luvun ympäristösuojelun puolesta puhuvaa, tai pikemminkin murahtelevaa hirviökauhua. Pikkuiseksi klassikoksi muodostunut leffa vaikuttaa postereidensa ja muun pintakiillon perusteella hyväsydämisen hölmöltä kasarihurvittelulta, mutta nostaa kuitenkin muutamilla elementeillään atmosfääriä melko häijyksikin.

Tarina New Yorkin viemäriverkostoissa asuvista verenhimoisista mutanteista sinällään ei tarjoa splatter-hurmetta enempää ulottuvuuksia, mutta onpa sen ympärille yritetty rakentaa hallituksen salaliittoa ja pehmoisia ihmissuhdekiekuroitakin. Pitkästymistä yritetään estää ripottelemalla ympäri kaupunkia niin katujen alle kuin päällekin useita eri päähenkilöitä, jotka tässä tapauksessa ovat kadonnutta vaimoaan etsivä poliisi, laiska valokuvaaja ja hänen raskaana oleva mallityttöystävänsä, sekä kodittomien soppajonoa nykyisin pyörittävä pikkurikollinen. Taustalla tietenkin juonii örkkien lisäksi se salaliittokoneiston iso ilkeä pomo.

Elokuvana New Yorkin alamaailma on omituisesti hakoteillä. Hirviöleffana se epäonnistuu auttamatta koomisen näköisten valopääotusten ilmestyessä kuvaan. Alkuun maltetaan pitää yllä jännitystä pitämällä iljetykset pois ruudusta, mutta lopun lähetessä taas näytetään aivan liikaa. Gore-puolelle ollaan investoitu huomattavasti enemmän kuin kumipukuihin ja pari ällöttävää mutiloitua ruumista/ruumiinosaa vastaan tuleekin. Tämän ohella tuhlataankin sitten aikaa hahmojen pohjustukseen, jotka kuitenkin unohdetaan kymmeniksi minuuteiksi taka-alalle. Sääli, sillä näyttelijät ja heille kirjoitettu dialogi on melko toimivaa ja sujuvaa kuultavaa. John Goodmankin vilahtaa sivuroolissa. Musiikki ansaitsee myös erikoismaininnan, sen antaessa värisyttävää potkua joihinkin klaustrofobisiin viemärihaahuiluihin.

Kaikenkaikkiaan filmi on sekavaa soppaa, joka ei hyödynnä aineksiaan alkuunkaan niin hyvin kuin edes minimivaatimus sanelisi. Kaiken kruunaa vielä älyvapaa kliimaksi, jossa pakettiauto räjähtää sen eturenkaan tömähdettyä viemäriaukkoon.

** / 5

Feast 3: The Happy Finish (2009)

Legendaarisen Clu Gulagerin poika John Gulager sai vuosien takaisen Project Greenlight-ohjelman myötä tilaisuuden manifestoida sekopäiset splatterfantasiansa valkokankaalle Feast-elokuvan muodossa. Hurmeentäyteinen mättö paisui vuosien saatossa trilogiaksi asti, mutta varsinaisesti ykkösestä ei tarinallisesti edetty lausettakaan pidemmälle. Hyvä kuitenkin näin. Kuka muka sanoi, että elokuvassa pitää olla juoni?

Kakkososan kanssa samaan aikaan kuvattu The Happy Finish nimensä mukaisesti viimeistelee koko eepoksen. Loppu ei suinkaan tuttuun tapaan ole niinkään onnellinen, vaikkakin naurua se kirvoittaa melkoisesti. Vahingon ilo on paras ilo. Sekalainen sakki mm. lesboista prätkämimmeistä ja vapaapainijakääpiöstä jatkaa selviytymistään enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi ällöjen mutanttihirviöiden valtaamassa Smalltownissa ja toinen toistaan järjettömämmät tapahtumat seuraavat toinen toistaan. Pieru-paska-veri-sperma-huumori nostetaan jälleen uusiin ulottuvuuksiin, ja tällä kertaa löytyy muitakin uhkia kuin pelkät tylsät kissoja nussivat ja irtopäitä paskovat hirviöt.

Gulagerin veriset visiot ovat merkillinen yhdistelmä täydellistä kädettömyyttä ja innovatiivista kulttuurikritiikkiä. Feast-sarjassa sankarit kuolevat ensimmäisinä, viattomat saavat pahimman kohtalon, kusipäät selviytyvät ja mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Näin ohjaaja onnistuukin tehokkaasti kääntämään genrelle ominaiset vanhat kaavat ja niiden tuomat ennakkoluulot katsojaa vastaan, aiheuttaen väliin uskomattomiakin whattafuck-elämyksiä. Toisaalta yleinen paikallaan junnaava asetelma ja poikkoileva kuvaus yhdistettynä hieman liian vieraannuttavaan mustaan huumoriin (joka yltyy lopussa mielettömäksi Transformers-parodiaksi) ei ainakaan paranna tätä sekamelskaa. Omituinen ratkaisu on myös leffan alkupuolella moneen otteeseen lähiaikojen horroreissa käytetty night vision-kamera, jolle ei löydy järkevää perustelua. Samanlaista närää aiheuttaa loppumättöjen aikana todella epäselvä strobo-välähdysleikkaus. Ikään kuin tällä yritettäisiin sensuroida väkivaltaa. Vaan miksi tehdä se enää tässä vaiheessa sagaa?

Valitettavasti umpivillin kakkosen jälkeen The Happy Finish ei onnistu ottamaan vaadittavia superkierroksia koneeseen, mutta pärjää suhteellisen mainiosti samantasoisena edeltäjiinsä verrattuna. Minkäänlaista huipentumaa on siis turha odottaa, loppukin kun jätetään avoimeksi nelososaa varten.

*** / 5

Mindwarp (1992)

Bruce Campbell se on uransa aikana suorastaan hamstrannut itselleen rooleja mitä typerryttävimmistä scifi- ja kauhuelokuvista, olivat ne sitten sivu- tai pääosia. Mindwarpissa on kyse jälkimmäisestä, ja sankarin nemesikseksikin on saatu itse Angus "Tall Man" Scrimm.

Eletään ydinkatastrofin jälkeisessä tulevaisuuden maailmassa, jossa ulkomaailma on niin pahasti saastunut, ettei normaaleilla veronmaksajilla ole sinne mitään asiaa. Sen sijaan elellään kätevästi steriileissä sairaalanvalkoisissa lokerohuoneistoissa sängyssä maaten, mieli kytkettynä virtuaalitodellisuuteen nimeltä Infinisynth, jossa voi huoletta tehdä mitä lystää ja milloin lystää. Välillä on tietenkin nostettava perseensä viideksi minuutiksi ylös punkasta kulauttamaan kurkkuunsa kupillinen ällönnäköistä proteiinivitamiinimönjää, mutta siinäpä päivän urheilut sitten ovatkin. Judy on äitinsä kanssa asuva (lue: uneksiva) kapinahenkinen nuori nainen, joka protestoi virtuaalielon tyhjyyttä vastaan ja vinkuu haluavansa oikeaan maailmaan, oikeisiin seikkailuihin. Systeemin ylläpitäjä ei kauaa jaksa narinaa kuunnella ja niin Judy sitten karkotetaan viranomaisten toimesta keskelle maanalaisia mutantteja kuhisevaa autiomaata. Mestoilla elelee erakkona viimeinen ulkomaailman hengissäsinnittelijä Stover (Campbell), joka ottaa tytön suojatikseen. Mutantit kuitenkin onnistuvat kaappaamaan tuoreen pariskunnan ankean pimeään ja mutaiseen valtakuntaansa, jota johtaa Scrimmin esittämä kajahtanut okkultistipappi. Ja siinä onkin Judylle varsinaisen seikkailun ainekset.

Mindwarp ei erotu muista vastaavista post-apokalyptisista gargoyle-meiningeistä juuri muutoin kuin mielenkiintoisine näyttelijöineen. Kiinnostusta lisää myös tuotantoyhtiö Fangoria Films, mutta pettymys on sitäkin suurempi ainakin samannimisen lehden lukijakunnalle. Osittain toimivat maskeeraukset ja lavasteet eivät säväytä sen kummemmin itse tarinan ollessa ohuempi kuin opiskelijan lettulautanen, eikä goreakaan ole asetelman vaatimusten mukaan liiemmin viljelty. Myös harvinaisen tökerö ja lievästi ennalta-arvattava loppu syö jälkimaininkeja rajusti. Kyseessä on kuitenkin tutustumisen arvoinen kauhistelu ja hyvää jatketta esim. Corman-elokuvamaratonille kaljan ja kortinlyönnin ohessa.

** / 5

Trailer Park of Terror (2008)

Punaniskaisia eläviä kuolleitahan on nähty jo 80-luvulta alkaen, mutta vedetäänpä genre vielä uusiin sfääreihin ja heitetään peliin kunnon trailer trash-zombeja. Ei kuitenkaan näitä hitaasti laahustavia aivokääpiöitä, vaan heidän "sivistyneempiä" sukulaisiaan kummitus-zombeja, jotka huoraavat ja vetävät helvetin tyylikkäitä bluegrass-kitarasooloja.

Idea elokuvaan on napsaistu Imperiumin samannimisestä sarjakuvasta ja on myös filmaattisesti turvallisen toimivaa kierrätystavaraa. Jeesus-leiriläiset ongelmanuoret ja heidän ohjaajansa ajavat bussillaan kolarin keskellä jenkkilän eteläosavaltioiden ei-mitään. Suojaa he hakevat läheisestä aution oloisesta asuntovaunukommuunista, koska ilmeisesti rapakon takana kestää ikuisuus rakennuttaa tarpeeksi pylväitä, jotta matkapuhelimissa olisi edes jossain suurkaupunkien ulkopuolella kenttää. Heidät toivottaa tervetulleiksi erittäin vieraanvarainen ryntäikäs blondi Norma, joka tarjoaa kaikille yösijat hylätyistä trailereista. Ei tarvitse olla Mensan jäsen arvatakseen, etteivät ne sittenkään ihan hylättyjä ole. Ja niin käynnistyykin pian riemukas gorno-sirkus.

Teinisakki on stereotypian jättihuipentuma! On kusipää ääliö, läski narkkari, kiimainen lutka, pimeyden prinsessahevari, paskahousuinen homo, pervo runkkari ja kaitsijan virkaa toimittaa vielä uskonsa ja munansa kanssa taisteleva maailmanparantaja. Trailer-zombiet ovat myös hekin kaikki sitä ehtaa hillbilly-kamaa kitaroivine elvis-faneineen, ylensyövine jättimammoineen ja s/m-leikkeihin hurahtaneine sheriffeineen. Tämän joukon ottaessa yhteen luulisi menon olevan jo rikollisen sairasta, mutta meininki pidetään valitettavan vaisuna. Bodycount on kyllä kovissa lukemissa, kidutusta ja gorea tarjoillaan myös rutkasti ja pahisten possekin vie peliä säälimättömästi 6-0. Kuitenkin se jokin omalaatuisuuden manteli on unohtunut puurosta pois.

Ohjaaja Steven Goldmann on kunnostautunut country-musiikkivideoiden ohjaajana, mikä säihkyy ilahduttavasti leffan yleisvaikutelmassa. Kaiken kaikkiaan onnistutaan viihdyttämään katsojaa yli sen tason, mitä normaalisti näiden takakylän selviytymissplattereiden kohdalla on totuttu näkemään. Elokuva sopii sinulle täydellisesti, jos olet krapulassa tahi haluat vastauksen johonkin seuraavista kysymyksistä: Miten zombiet kuvaavat pornoa? Miten valmistetaan rasvakeitettyä ihmiskuivalihaa? Miten aasialainen hieroja/huora-zombie antaa onnellisen lopun? Miten käy ihmiset vs. zombiet destruction derby-kisassa? Katso ja ota selvää.

*** / 5

What Waits Below (1984)

Neil Marshallin loistavan The Descentin kahdeksankymmentäluvun vastine (siis yksi niistä) What Waits Below on kuka ties toiminut samalla jonkinasteisena esikuvana edellämainitulle. Ohjaaja Don Sharp ei kuitenkaan paini samassa sarjassa nokkelan näkemyksellisen kollegansa kanssa, mutta jotain hyvää hänenkin teoksestaan löytyy.

Elokuva sijoittuu Etelä-Amerikkaan, jossa ryhmä tiedemiehiä ja armeijan jehuja työskentelee tutkimattomassa Goliathin luolastossa, josta lähetetään viimeistä huutoa olevalla laitteistolla signaaleja sukellusveneille. Käypä sitten kuitenkin eräänä kauniina iltana niin, että luolassa masiinaa vartioimassa valvovien kahden sotilaan kimppuun hyökkää joku tai jokin, ja pian muu porukka saa todeta että niin ruumiit kuin tekniikkakin ovat tipotiessään ja todennäköisesti jossakin luolan syövereissä. Ei muuta kuin etsintäpartiota kasaamaan, ja alas pimeyteen. Mitä syvemmälle edetään, alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä että varkaat/murhaajat eivät olekaan ihmisiä, vaan jotain aivan muuta...

Kuten sanottua, Sharpilla ei oikein tunnu olevan tarvittavia rahkeita tämän lajityypin elokuvan luotsaamiseen. Ensinnäkin leffan alusta lähes puoli tuntia kerkiää kulua paskan jauhamiseen ja turhaan, joskin paikoin ihan sujuvaan dialogiin, ennen kuin ensimmäinen uhkaava tilanne käynnistyy. Tämän jälkeen haahuillaan taas todella pitkään, mutta sentään klaustrofobista tunnelmaa saadaan kehiteltyä väliin ihan mallikkaasti. Taustalla humiseva uhkaava äänimaisema ja salaperäinen musiikki, yhdessä verkkaisen kerronnan kanssa ovat kieltämättä varpaillaan pitävää tavaraa. Hyvä meininki loppuu kuitenkin melko pian ensimmäiseen vihamielisen olennon ja ihmisten kohtaamiseen luolan uumenissa. Muuan meksikolainen henkilö lähtee typeryyksissään hortoilemaan yksin pimeisiin käytäviin, ja saakin pian tuta jonkinlaisen limaörkin purukaluston voiman vasemmassa käsivarressaan. Muu porukka kiirehtii hätiin aseineen, ja tästäkös kotikatsomossa riemu repeää: Kukaan kun ei millään tavalla kommentoi tai ihmettele kohdattuja otuksia, vaan loukkaantunut mies paikataan ja lähetetään oikopäätä yksin patikoimaan takaisin hämärille teille. Jos ei kerrasta opi, niin voi voi. Seurauksethan tästä tietää jokainen.

Logiikka ottaa muutenkin iskua, kun satojen metrien syvyydessä luolassa ei muisteta kauaa edes pitää otsalamppujakaan päällä. Silti kivimuodostelmien keskellä on kirkasta kuin aurinkorannalla. Loppuleffa kääntyykin sitten niin tyrpeäksi Kolmannen asteen yhteys-pastissiksi, että järkevästä menosta ei ole enää toivon kipinääkään. Oliko tämän tarkoitus olla kauhua vai lasten fantasiaseikkailua?

Muutamasta tunnelmakkaasta kohtauksesta ei ole pelastamaan tätä sekoilua, mutta valitettavasti leffa ei myöskään ole filmaattisesti tarpeeksi nolo ollakseen hauska kalkkuna. Kyseessä on vain rehellisesti tylsä elokuva, jota ei oikeastaan voi suositella minkään tyylisuunnan faneille kuin puolitosissaan murjaistuna vitsinä.

* / 5

Waxwork (1988)

Mitä tapahtuu kun otetaan miljööksi vanha kunnon klassinen vahamuseoasetelma, päähenkilöiksi stereotyyppisiä teinejä ja hullu professori, heitetään sekaan hieman episodielokuvan tuntua, vampyyrejä, ihmissusia ja voodoota, sekä muutamat sangolliset gorea? Tuloksena on Waxwork, joka näin ollen voisi olla kaikkien aikojen kauhuelokuva. Toinen juttu onkin, onko se sitä.

Oudot tapahtumat käynnistyvät kun nuorisojoukko tekee yöllisen visiitin kaupungin salaperäiseen ja hiljaiseen vahamuseoon, jossa smokkiin sonnustautunut kääpiö ohjaa heidät tutustumiskierrokselle. Gallerian asetelmat ovat suoraan kuin vanhoista kauhutarinoista: On muumiosettiä, zombie-hautausmaalavastusta ja itsensä Viiltäjä-Jackinkin muotokuva kököttää narujen takana. Harmikseen nuoret kuitenkin pian huomaavat, ettei taideteosten tutkailu liian läheltä kannata - ne kun imaisevat kuolevaisen mukaan maailmaansa. Ja pahaa-aavistamaton uhri melko suurella todennäköisyydellä pääsee yleensä hengestään ja jää iäksi osaksi nukkekavalkaadia. Ja tästäkös museon omistava sekopäinen ikäherra (David Warner) on vain mielissään. Yöstä museossa hengissä selvinneet yrittävät selittää järjetöntä tarinaansa poliisille tuloksetta ja päättävät itse ottaa selvää mistä tässä kaikessa on kyse. Luonnollisesti voodoo-hommista. Ja tietysti maailma pitää pelastaa.

Waxwork käyttäytyy aluksi paljolti episodielokuvan tavoin, ja vieläpä harvinaisen onnistuneesti. Teinien joutuessa yksi kerrallaan kimuranttiin tilanteeseen unenomaisiin kauhuskenaarioihin, nousevat tunnelmat parhaimmillaan hykerryttävän maukkaisiin sfääreihin. 50-luvun elokuvista ja varhaisesta kauhuromantiikasta ammentavat kohtaukset on toteutettu lähes runollisen esteettisesti EC-sarjakuvien tyyliin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ne ovat todellista herkkua, jollaista ei enää vuosikymmeniin ole nähty modernin kauhun vallattua markkinat. Kuitenkaan täyttä tyylipuhtautta ei edes tavoitella, vaan jaksot on terästetty väliin erittäinkin makaaberilla gorella, jota tarjoillaankin kyllä yli yleisstandardin.

Lupaavan alun jälkeen valitettavasti lässähtää. Niinsanotun kehyskertomuksen kehittely ja taustatarinan rakentaminen, eli käytännössä kaikki museon ulkopuolella tapahtuva on turhaa ja puuduttavan laahaavaa katsottavaa. Kelkka kääntyy kuitenkin takaisin oikeille raiteille kun aletaan lähestyä loppukliimaksia ja jälleen päästään sukeltamaan klassisten kauhisteluiden mielikuvitusmaailmaan.

Ainekset Waxworkissa ovat kohdallaan. Lähes kaikkea mahdollista tehosekoittimeen heittävä elokuva ei kuitenkaan jaksa kannatella koko painolastiaan ja palloja putoilee varsinkin keskivaiheen suvannon aikana. Myöskään pääosassa inisevä Gremlins-leffoista muistettava Zach Galligan ei omaa tarvittavaa sankarin vetovoimaa, mutta aina mainio Warner antaa puolestaan hyvää vastapainoa. Monipuolisesta kuvastostaan, maskeerauksesta, lavastuksesta sekä hulvattoman hulppeasta hurmehurmoksestaan filmi ansaitsee kuitenkin niin paljon kiitosta, että on suorastaan vääryys todeta sen jääneen niin vähälle huomiolle kasarikauhun keskuudessa. Tämä tulisi jokaisen horrordiggarin nähdä, ja varmasti jokainen haluaakin. Kerrataanpa vaikka sisältö: Zombiet, vampyyrit, ihmissudet, muumiot, gore, voodoo, Viiltäjä-Jack, vahakabinetti, hullu tiedemies... Ja avot!

**** / 5

Sundown: The Vampire in Retreat (1990)

Vampyyrimyytistä on elokuvan historian aikana väännetty varmasti enemmän variaatioita kuin mistään muusta aiheesta. Väliin kuitenkin teemasta saadaan kehitettyä jotain omaperäistä ja näkemyksellistä. Sundown täyttää juuri niukin naukin nämä kriteerit.

Purgatory on pieni jenkkiläinen aavikkokaupunki, jossa vanha villin lännen mentaliteetti on säilynyt nykypäivään asti sheriffiä ja kylän juoppoa myöten. Ainutlaatuisen kylästä tekee sen, että sen asukkaat ovat sataprosenttisesti vampyyrejä. Ainakin siihen asti kun normaaliperhe Harrison muuttaa kyläpahaseen. Syy tähän muukalaisystävällisyyteen on se, että perheen pää David on kehittänyt keinotekoisen korvikkeen ihmisverelle ja hänet on kutsuttu päräyttämään massatuotanto käyntiin, jotta nämä rauhaarakastavat luonnonoikut voisivat elää sopuisasti ihmisten kanssa nauttien einesplasmaa ilman turhaa väkivaltaa. Joukossa kulkee kuitenkin musta lammas Shane, joka muutaman muun perinteisen ilkeäluontoisen kanssakärsijänsä kanssa haluaa seistä kehityksen tiellä. Jos ei tässä olisi jo konfliktia tarpeeksi, on kaupunkiin saapunut vielä itsensä Van Helsingin koheltavainen suvunjatkaja (Bruce Campbell) rakastuakseen nuoreen vampyyrityttöön ja aiheuttaakseen sekasotkua.

Ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun western-leffaa fuusioidaan verenimijäteeman kanssa. Muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Near Dark teki tämän huomattavasti tehokkaammin ja uskottavammin. Vertailua on kuitenkin turha tehdä, sillä Sundownin elokuvalliset arvot lepäävät vahvasti komedian puolella. Läppää revitään Campbellin taidokkaasta törmäilykohelluksesta ja junttikaupungin stereotyypeistä, joista voiton vievät huoltoasemaa pyörittävä vittumainen partavaarien trio. Itse "kreivinä" pohjalla nähdään David Carradine, joka on tosin uransa aikana viihtynyt ties minkälaisissa ö-luokan tuotannoissa näyttämässä mallia muulle porukalle.

Elokuvan pieni budjetti näkyy valitettavan selvästi eritoten efekteissä. Stop motion-lepakoita ei edes ole yritetty käyttää hillitysti, vaikka toisaalta tämä seikka lisää keitokseen anteeksiantavia camp-arvoja. Juurikaan graafista väkivaltaa ei myöskään nähdä, mikä viestii yrityksestä ujuttaa filmiä suuremmille vesille. Lukuunottamatta yhtä dekapitaatiota ja muutamaa ampumakohtausta, voisi tuotosta varauksella suositella miltei koko perheelle. Kevyen viihdyttävää cinemaa, josta löytyy kaikki lännenleffojen ystävien rakastamat suuren seikkailun piirteet ja paljon muutakin pientä kivaa.

*** / 5

The Fury (1978)

Mestariohjaaja Brian De Palma keskittyi 70-luvulla ohjaamaan psykologisia trillereitä, joiden teemana oli monesti kasvukehityksen ja murroksen kuohuissa kamppailevat nuoret ihmiset, joilla oli piileviä yliluonnollisia kykyjä. Tukahdutettu viha, toisten ihmisten halveksunta ja seksuaalinen herääminen mausteina toistuivat hänen elokuvissaan, joista parhaiten muistetaan varmasti Stephen Kingin romaaniin perustuva Carrie. Kahta vuotta myöhemmin De Palma palasi samantapaiseen aiheeseen Pahan voimassa.

Kirk Douglasin esittämän veteraaniagentin Peter Sandzan telekineettisiä kykyjä omaava poika Robin kaapataan, tarkoituksena valjastaa tämä täsmäasekäyttöön. Löytääkseen poikansa, Sandza turvautuu samanlaisella lahjalla siunattuun teinityttöön (Amy Irving), jolla on Robiniin telepaattinen yhteys.

Erilaisuuden ja sen hyväksymisen vaikeuden teemoja sivutaan elokuvan alkupuolella, mutta tarinan edetessä tapahtumat käsittävät lähinnä telekineettisistä voimista aiheutuvia vaaratilanteita ja Robinin muuttumista unelmia täynnä olevasta urheilijanuorukaisesta vihan kyllästämäksi aikapommiksi, jonka turhautuneisuus uhkaa ilmetä kohtalokkaasti. Näinpä De Palma unohtaakin hyödyntää käsikirjoituksen tärkeimpiä elementtejä ja sortuu näyttämään dramatisoituja, joskin kauniisti rytmitettyjä kohtauksia vailla sen suurempaa tarkoitusta. Irving tosin kamppailee lahjansa/kirouksensa kanssa antaumuksellisesti, jolloin Douglaskin tuntuu jäävän puisevaksi puhisijaksi. Erinomisesta tunnelmasta kyllä riittää aineksia kantamaan elokuva loppuun asti, mutta ei tämä yllä kyllä lähellekkään upeaa Carrieta.

** / 5

Equilibrium (2002)

Eletään tulevaisuuden sivilisaatiossa, jossa tunteet ovat lailla kiellettyjä. Emotionaalisuus tukahdutetaan tietyin väliajoin otettavalla lääkepistoksella, jonka käyttö on välttämätöntä - kuolemanrangaistuksen uhalla. Tunnerikolliset muodostavan kapinallisen vastarintaliikkeen, mutta "Isän" johtamalla yhteiskunnalla on heitä varten oma ratkaisunsa: Huipputaistelukoulutuksen saaneet viranomaiset, joita kutsutaan Papistoksi. John Preston on pappi ja alansa paras. Hän teloittaa lakia kiertävät armotta. Kunnes unohtaa eräänä päivänä ottaa lääkeannoksensa ja kokee jotain ainutlaatuista. Myötätuntoa, surua, jopa rakkautta. Tämä asettaa hänet ikävään välikäteen kun vaihtoehtoina ovat joko jatkaa mielivaltaista kontrolloitua inhimillisyyden riistoa tai tulla osaksi oikeuksiensa puolesta taistelevia ja alati uhan alla eläviä kapinallisryhmiä. Joka tapauksessa ilmassa on muutoksen tuulia.

Paljon The Matrix-elokuvalle velkaa jäävä scifi-trilleri on kerronnaltaan vahvaa ja ajatuksekasta.
Mieleen nousee filosofisia mietteitä elämän perimmäisestä tarkoituksesta ja sentimentaalisten
arvojen tärkeydestä identiteettimme määrittelyssä. Vainoharhainen jännitys, ruudusta ulos puskevat tunteenpurkaukset ja henkeäsalpaavat taistelukohtaukset ryydittävät elokuvaa vimmaisella voimalla, mutta sen ehdottomaksi kantavaksi voimaksi nousee rooleihinsa aina intensiivisesti paneutuva luonnenäyttelijä Christian Bale (mm. Batman Begins ja American Psycho). Identiteettikriisinsä kanssa kamppailevana Prestonina hän tuo kovasti mieleen filmin tyylillisen esikuvan Neon (Keanu Reeves), mutta tekee kaiken moninkertaisesti ihailtavammin. Katsoja huomaa tuntevansa voimakasta sympatiaa, kun kylmän tappajan tunteet ensi kertaa heräävät Prestonin soittaessa Beethovenia kramofonista. Ohjaaja Kurt Wimmer onnistui loihtimaan vinhasta ideasta yli sen sallimien puitteidenkin potkivan jännärin, jonka surrealistinen ja lohduton yhteiskuntanäkymä rankkoine tapahtumineen on toteutettu huikaisevalla visuaalisella otteella.

**** / 5

The Fifth Element (1997)

Loistavalla palkkatappajakuvauksellaan Leonilla maailmanmaineeseen ponnistanut ranskalaisohjaaja Luc Besson tehtaili ensitöikseen Hollywoodissa vauhdikkaan scifi-seikkailun omien teinivuosien visioidensa pohjalta.

Sattuma paiskaa Bruce Willisin esittämän taksikuskin, Korben Dallasin keskelle tapahtumasarjaa, jonka punainen lanka on vaatimattomasti koko universumin tulevaisuuden turvaaminen. Neljä elementtikiveä antavat hallitsijalleen maailmankaikkeuden mahtavimman voiman ja luonnollisesti ovat kieromielisten märkä uni. Kivet ovat aikanaan olleet monien muiden olinpaikkojensa muassa myös kotoisella maapallollamme, mutta nyt, 2300-luvulla ne ovat teillä tietymättömillä. Kiviä suojeleva avaruusrotu hävitetään avaruuspahisten toimesta, mutta ihmiset onnistuvat kloonaamaan kovasti meikäläisten naisihmistä muistuttavan version lajin edustajasta (Milla Jovovich). Yli-olento karkaa armeijan kynsistä ja päätyy Korbenin taksin takapenkille. Ja näin käynnistyy kilpajuoksu aikaa vastaan, kun hyvikset yrittävät ehtiä saamaan kallisarvoiset kivet haltuunsa ennen lieroja sodanlietsojia universumin toiselta puolelta.

Eeppisestä juonestaan huolimatta leffa on melkoisen kevyttä viihdettä ilman raadollisuuksia ja huikeita tragedioita. Huumoria viljellään todella runsaasti ja leffa sopii myös perheen nuoremmille, olematta kuitenkaan liian naiivi tai imelä. Myös edukseen erottuu visionäärisen ohjaajan ote ja tyylitaju. Kuvaus on paikoin kauniin symmetristä ja mieltäkutkuttavan värikästä. Kaikenkaikkiaan ilme on selvästi eurooppalaisen näköinen ja mikäs sen parempaa vaihtelua suuren luokan perustoimintarymistelyille. Willis toistaa roolinsa jo rutiinilla elämänsä vessasta alas vetäneenä rambona, mikä ei välttämättä ole mikään negatiivinen asia. Muissa rooleissa nähdään mm. Ian Holm, Chris Tucker ja Gary Oldman, jotka kaikki ylinäyttelevät mainiosti osiensa vaatimalla tavalla. Pöjästä tarinastaan huolimatta kertakaikkiaan helvetin maukasta popcorn-viihdettä.

*** / 5

One Hour Photo (2002)

Seymour Parrish on keski-ikäinen valokuvaliikkeessä työskentelevä aikamiespoika. Päälle päin hän vaikuttaa tasapainoiselta ja kiltiltä jokamieheltä, mutta pinnan alla kuohuu. Yksinäiselle ja sulkeutuneelle miehelle nimittäin kehittyy kieroutunut pakkomielle liikkeessä alati asioivaa perhettä kohtaan. Parrishin myötätuntojen ja läheisyyden kaipuun alkaessa saavuttaa perverssejä ja maanisia ulottuvuuksia, on hänen liki mahdotonta hyväksyä, ettei kuulu kyseisen perheen jäseniin ja niin asiat alkavat vääjämättä pian luisua kohti katkeraa aallonharjaansa.

Ensinnäkin elokuvan rakentaminen valokuvausteeman ympärille ei ole mikään tuore juttu. Varsinkaan kun puhutaan jännityksestä. Toisekseen, sellaisen rakentaminen lähes pelkästään sen varaan ei ole mikään järkevä juttu. Kolmannekseen, jos aiheesta ei edes saada mitään irti, ei tulos voi olla kovinkaan mainittava. Eikä se sitä olekaan. One Hour Photo ei tunnu olevan oikeen minkään tyylisuunnan edustaja. Draamaksi se on liian paisuteltu ja trilleriksi taas aivan liian kesy. Ratkaisevia hetkiä ei oikeastaan ole, mikään ei lopultakaan johda mihinkään ja muutama ihan herkullinen asetelma hylätään jättämällä mielenkiintoiset kohtaukset kesken. Kahelin roolissa nähtävä Robin Williamskaan ei yllättäen saa roolistaan paria hassua psykoottista nytkähdystä enempää irti. Tämä on sääli, sillä Williams on kulahtaneen pakkomiellestoorin ainoa kiinnostava tekijä. Mitä nyt hahmolle kirjoitettu kyseenalainen parisuhdeterapeuttinen etiikka on jonkinlaista vaihtelua siihen perushulluun mellastukseen. Edes potentiaalisesti kysymyksiä herättävä loppujakso ei jaksa mietityttää sen enempää, kun muukin aika elokuvasta on hassattu hissutteluun. Kannatan mieluummin vaikkapa Peeping Tomin tai Takaikkunan uusintakatselua.

** / 5

Nightmares (1983)

Brittiläiset Hammer- ja Amicus-elokuvastudiot toivat 60-luvulla suuren yleisön tietoisuuteen trendin, joka koitti matkia vanhoja EC-kauhusarjakuvia yhdistämällä kokopitkäksi elokuvaksi lyhyitä tarinoita. Viimeistään George A. Romeron Creepshow päivitti alagenreä pois konservatiivisistä ja lapsellisista goottikertomuksista lähemmäs modernin kauhun tunnelmia. Samaisen teoksen jälki-imussa sitten syntyi kaikenlaisia viritelmiä ja Nightmares on yksi niistä.

Filmi nivoo yhteen neljä parinkymmenen minuutin mittaista pelottelukertomusta. Ensimmäisessä nähdään vanha tuttu urbaanilegenda mielisairaalasta karanneesta himomurhaajasta, minkä varmasti tuntevat entuudeltaan jo kaikki vähääkään asiaan perehtyneet. Toinen osa kertoo niinkin 2000-lukulaisesta aiheesta kuin videopeliriippuvuudesta. Kolmannessa osassa elellään Spielbergin Kauhun kilometrit-leffan mieleen tuovissa road-tunnelmissa ja neljäs stoori esittelee perheen, jolla on riesanaan varsinainen tuholaisongelma.

Nightmares on näppärä pikku kauhuelokuva. Valmistusvuoteensa verraten se käsittelee erittäin nykyaikaisia yhteiskunnallisia ongelmia, kun lähdetään lukemaan rivien välistä: mm. peliriippuvuus on jatkuvasti entistä suuremmissa mittakaavoissa millenniumin jälkeisten nuorten pahimpia ongelmia. Myös tupakoinnin tappavuudesta ja uskonkriisistä sanotaan kerronnassa sananen tai pari. Antologiaelokuvien suurin ongelma aina niiden alkuajoista lähtien on ollut segmenttien epätasainen laatu tai ajattelematon "kronologia". Jälkimmäinen riivaa osin myös tätä teosta, sillä lajityypille uskollisesti on jostain syystä jälleen se lapsellisin ja mitäänsanomattomin osio jätetty viimeiseksi. Yllättävintä tässä pienen budjetin tuotoksessa kuitenkin lienee sen erinomaiset aikaa kestäneet erikoistehosteet, joista itsellään irtoaa ekstratähti. Mukana vilahtelee myös muutamia tuttuja kasvoja kuten Veronica Cartwright, Emilio Estevez ja Lance Henriksen. Ehdottomasti kyseessä on kultaisten Hammer-aikojen jälkeen melkein ainoiden valopilkkujen joukkoon jäänyt onnistuminen, mutta vakavasti otettavasta kauhu-elokuvasta ei tietenkään voida puhua. Parasta viihdettä esim. Kauhua kryptasta-tv-sarjan ja Shokki-sarjakuvien ystäville.

*** / 5

Monster High (1989)

Oivoivoi.. Mistäköhän sitä aloittaisi?

Monster High on vahvasti mm. Troma-leffojen sekä vaikkapa Tappajatomaattien hengessä kulkeva roskakasa terästettynä räikeällä kasaritunnelmalla. Tarina käynnistyy kun kaksi ulkoavaruuden nahkapäätä varastavat tuomiopäivän laitteen ja karkaavat se mukanaan Maapallolle. Kohtalon oikusta he sattuvat vieläpä laskeutumaan jenkkiläisen pikkukaupungin lukion pihamaalle. Avatessaan tuomiopäivän laitteen sisältävän paketin (puinen rahtilaatikko), paljastuu härveli koripalloksi. Kädenkäänteessä se muuntautuu kuitenkin humanoidiksi, joka kutsuu itseään Mr. Armageddoniksi. Hepulla on epämääräisiä syitä toteuttaa maailmanloppu mahdollisimman nopeasti ja tähänhän paras konsti on lymyillä koulun käytävillä, seksuaalisesti pahoinpidellä opiskelijatyttöjä sekä muuttaa kaikenlaisia patsaita ja muumioita eläviksi hirviöiksi opinahjoa terrorisoimaan. Ryhmä nörttejä tietysti pääsee pian Mr. Armageddonin KAMMOTTAVISTA suunnitelmista selville ja ryhtyvät vastatoimiin.

Elokuva on käsittämättömintä katseltavaa mitä pitkiin aikoihin on tullut vastaan. Paskat läpät joita heitellään tauotta, saavat Pauly Shorenkin jutut kuulostamaan hauskoilta. Tällainen yliampuminen yhdessä suht graafisen, joskin pölhön väkivallan kanssa kuitenkin kuuluu alan teoksiin. Tissejäkin muistetaan väläytellä tasaisin väliajoin jotta keskittyminen ei herpaannu täysin sataprosenttisesti ennen lopun ääliömäistä koripallofinaalia. Leffan ehdottomat kohokohdat ovat siis kaikki tissikohdat, lihansyöjälenkkarit sekä yksi ylitse muiden: pääpahiksen niksien joukosta löytyvä spray-pullosta suihkutettava xl-tappokondomi, joka vieläpä muuttaa uhrinsa zombieksi. Aah, hyvästi mielenterveys.

* / 5

The Rift AKA Endless Descent (1990)

James Cameronin aliarvostettu The Abyss sai kourallisen kopioijia kun vedenalainen scifistely havaittiin taloudellisesti riittävän kannattavaksi kaavaksi. 80-lopulla genren luultiin syntyneen vesipäänä ja kuolleen kokonaan, mutta yllättäen vielä vuotta alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen lässäytti Juan Piquer Simon oman näkemyksensä asiasta. Ohjaajan tunnettu tavaramerkki on aina ollut tarttua blockbuster-kaavaan ja ohjata samasta aiheesta kaikki ääliömäisyydet valovuosilla ylittävä halpatuotanto. The Rift pysyy kyllä yllättävän asiallisena, jos nyt tuulesta temmattujen tekotieteellisyyksien ei anna häiritä itseään. Tähän auttaa yleensä olut.

Juonihan on se tuttu: Armeijan sukellusvene on hävööksissä meren pohjassa ja toinen samanlainen lähetetään sitä etsimään. Sankarina nähdään Jack Scalian esittämä insinööri Wick Hayes, joka on suunnitellut veneen. Tämä raahataan sekalaisten laivaston jehujen muodostaman ryhmän sekaan seikkailemaan, ja ei tietenkään ole sattuma eikä mikään että porukan naishenkilö on Hayesin ex. R. Lee Ermey esittää maneeriensa vastaisesti käytöksensä hillitsevää komentajaa. Poppoon sukellellessa syvyyksiin kadonneen sukellusveneen signaalin perässä, tulee matkanvarrella vastaan mm. tappajalevää, valtava räkä ja parimetrisiä kärpäsmatoja (!). Nähdäänpä loppupuolella sellainenkin örkki , jota voisi luonnehtia auringonkukan ja lohikäärmeen sekasikiöksi.

Hauskoja efektejä ja onnetonta dialogia sisältävä The Rift ei ole missään nimessä lajityyppinsä huonoin edustaja. Juuri sen koreilemattomuus ja ilmeisesti täysin tietoinen älyttömyys antavat paljon anteeksi. Muutama ihan siedettävä verenlennätyskin nähdään, vaikka tätä osastoa olisi nimenomaan odottanut leffan hengessä enemmänkin. Taattua laatua hömppäscifin ystäville, eivätkä Simonin elokuvia nähneet tule tälläkään kertaa pettymään.

*** / 5

X-men: The Last Stand (2006)

Se että alkuperäisen sijasta haluan sanoa muutaman sanasen tästä jatko-osasta, johtuu siitä että Bryan Singerin aloittama saga huipentuu Brett Ratnerin käsissä aikamoisella tarmolla hurjaan finaaliin. Paljon parannusta edellisiin osiin nähden ollaan saatu tehtyä, mutta paljon negatiivisia asioita, joskin vähemmän häiritseviä, tämä kermakakku myös sisältää.

Juonesta on turha sen koommin lähteä lässyttämään. Mainittakoon nyt kuitenkin sen verran että Kelsey Grammerin esittämä Beast on kivunnut mutanttien oikeuksia ajavaksi suurpolitikoksi itsensä USAn presidentin oikealle puolelle ja yrittääkin pähkäillä, miten tulisi toimia kun markkinoille lanseerataan parannuskeino mutanttien palauttamiseksi normaali-ihmisten kaltaisiksi (eli tylsiksi mamiksiksi). Osa tietysti innostuu lääkkeestä, kuten Rogue (Anna Paquin), joka saa vihdoin mahdollisuuden pystyä koskettamaan toisia ihmisiä tappamatta heitä. Magneto villitsee jälleen mutantteja sotaan ihmiskuntaa vastaan vakuuttaen kapinahenkisille ihmisten haluavan pakottaa jokaisen friikin ottamaan lääkkeensä. Myös Jean Grey palaa kuvioihin, mutta ei aivan omana itsenään vaan yltiövoimakkaana Feeniksinä (!).

Arvatahan sitä saattaa, että Marvelin megalomaanisen sankariuniversumin kovimman poppoon Ryhmä-X:n kiemuroista saadaan aineksia niin moneen leffaan kuin vain tehdä jaksetaan. Tähänkin rymistelyyn on ahdettu yhtä sun toista bongattavaa kuviota sarjisfanien suureksi riemuksi. Paljon uusia sankareita ja konnia esitellään myös ja kiinnostavinta kankaalla olikin nähdä vihdoin pysäyttämätön Juggernaut (Vinnie Jones). Toisaalta tällä kertaa hahmoja syvennetään todella niukasti ja etenkin jo alun minuuteilla esitelty Angel saa aikaa ja merkitystä kameran edessä niin laihanlaisesti, että on jo aihetta hieman raivota ja heitellä kaukosäätimiä. Elokuva on kuitenkin edeltäjiensä tavoin niin tiukkaa tykitystä alusta loppuun ja varsin kohtalokkaitakin hetkiä eletään sankariryhmän sisällä. Vanhana Marvelistina tästä on todella helppo innostua, mutta myös älähdellä: "Ei se noin mennyt sarjakuvassa saatana!!"

**** / 5

Executive Decision (1996)

Takaa-ajetun mukiinmenevästä jatko-osastakin vastannut Stuart Baird debytoi melkoisella tenholla luotsaamalla Kurt Russellin ja mm. Steven Seagalin tähdittämää toimintatrilleriä. Siinä missä monet lentokonekaappauselokuvat kaatuvat ennenaikaiseen väkivaltaan, pelaa Ratkaisun hetket aikaa piinaavalla hiiviskelyllä ja juonittelulla.

Yllätyksekkäästi lähi-idästä kotoisin olevat terroristit kaappaavat Boeing 747-matkustajakoneen ja matkatessaan kohti USAn ilmatilaa vaativat hiljattain vangitun johtajansa vapauttamista, sekä miljoonan dollarin lunnaita vastineena koneen turvallisesta laskusta. Kurt Russelin esittämä terroristiekspertti kuitenkin tietää vinkata armeijan pojille että koneen kyydissä on todennäköisesti myös köyhän miehen ydinpommia vastaava lasti räjähdysaltista kemikaalia ja näin ollen terot tulisivat posauttamaan puoli Amerikkaa tuhkaksi taivaalle. Onneksi Steven Seagalin esittämä kovanaamaeversti tajuaa myös avata leipäläpensä kertoakseen oman älynväläytyksensä tilanteen ratkaisuksi: Hävittäjä prototyyppi voisi huomaamatta lentää koneen alle ja laskea tuulitunnelin kautta kommandoryhmän koneeseen päivää pelastamaan. Hetkeäkään ei sitten hukata, ja pian lentävän pommin konehuoneeseen onkin saatu tuikattua erinäisinä sotahulluja (mm. Joe Morton ja John Leguisamo) mukanaan Oliver Plattin esittämä paskahousuinen insinööri ja taistelukoulutusta omaamaton Russell. Sitten hiiviskellään seinien sisällä ja metsästellään pommia, terroristeja ja muita asiaan sekaantuneita.

Ratkaisun hetket on todella mainiosti kulkeva jännitysjuna, jota edes itse Seagalkaan (tällä kertaa siis sivuosassa) onnistu vesittämään. Halle Berry on aina suloinen kiltin tytön roolissa ja Andreas Katsulas luimii horroristien johtajana melko ilkeästi. Tylsää hetkeä ei juuri tule ja ajatus ei elokuvan tunnelmakkaassa otteessa lähde vahingossakaan harhailemaan tapahtumien ulkopuolelle. Vähäeineksisestä juonikuviosta on jälleen saatu Hollywoodin koneistossa aikaan toimivaa viihdettä ja positiivisesti ilman yletöntä väkivaltaa tai valtoimenaan lepattavia jenkkilippuja.

**** / 5

Creatures from the Abyss AKA Plankton (1994)

80-luvun taitteen merihirviö-scifi-kauhistelujen hengessä epätoivoisesti kulkeva Creatures from the Abyss (aka. Plankton) on pöyristyttävää katseltavaa. Ensialkuun ei tohtisi millään uskoa kyseessä olevan 90-luvun puolivälin tuotos, mutta näin kai se on myönnettävä.

"Juoni" käsittää viiden "nuoren" poppoon, joka eksyessään säälittävällä kumiveneellään myrskyssä löytää uudeksi bilemestakseen jahdin, joka on suunniteltu samalla niin luksuskokaiinibileiden multikeskukseksi kuin myös geenimanipulatiivisten kalamutanttikokeiden laboratorioksi. Kaksi unelmaa yhdessä. Eipä liene vaikea arvata että alkuperäinen miehistö on tipotiessään ja nurkissa lurkkii jo nälkäisenä kaiken näköistä limanuljaskan irvikuvaa.

Kaikista surullisin/hauskin asia elokuvaa katsoessa on huomata että se ei ole vain tribuutti tai edes pastissi, vaan täyttä ryöstöviljelyä Sam Raimin Evil Dead-klassikon pohjalta. Ainoat syyt katsoa elokuvaa edes puoliväliin asti ovat historian surkeimmalle dubbaukselle naureskelu ja täysin sellaisenaan Evil Deadista napattujen kohtausten laskeminen. Pikkuhiljaa kuitenkin alkaa jo kaipailla myös edes jonkinasteista mutanttisplatteria. Kyllähän mässyttelyä tarjotaan tahattoman komiikan siivittämänä pieninä annoksina, mutta silti leffan hurjimmaksi äksönkohtaukseksi jäänee päähenkilö huitomassa vimmatusti tyhjiä lasipurkkeja paskaksi kalanruodolla. Tekijöillä on kuitenkin ollut kieli sopivasti poskellaan tuotannossa ja hyvää makua osoittaa myös se että filmin tytöt ovat alusta loppuun bikinit päällään, käyden tietysti välillä suihkussa eroottisesti vääntelehtimässä, vain pukeakseen sen pikkuisen yläosan uudelleen päälleen. Kaikenkaikkiaan hämmentävää.

** / 5

Pacific Heights (1990)

John Schlesinger muistetaan lähinnä loistavan Maratoonarin ohjauksesta ja palasikin taas 90-luvun taitteessa hieman samantyylisiin piinaaviin tunnelmiin uutukaisella trillerillään. Varsinaisesta uutuudesta ei kuitenkaan voida puhua, sillä 80-luvun loppupuolelta aina 90-luvun alulle asti alkoi tupsahdella runsaasti jännitysnäytelmiä, jotka hyödynsivät jokapäiväisten tavisten elämää yllättävältä taholta lähestyvää uhkaa (mm. Fatal Attraction, Single White Female) ja näin ollen genren kukoistaessa itse kukin halusi iskeä jäänaskalinsa (*wink* Basic Instinct *wink*) hittivuoreen. Pacific Heights ei kuitenkaan jää aivan heikoimpien joukkoon.

Tarina kertoo nuorestaparista (Melanie Griffith ja Matthew Modine), jotka ostavat suuren San Fransiscolaisen omakotitalon kunnostettavakseen. Kaksi huoneistoa talosta he vuokraavat selvitäkseen asuntolainasta sutjakkaammin. Pian suurempi huoneisto saadaankin vuokrattua mukavalle aasialaispariskunnalle. Myös pienempi yksiöhuoneisto saa pienen odottelun jälkeen asukkaan, kun Michael Keatonin kylmäävästi esittämä Carter Hayes saapuu vakuuttamaan luotettavuuttaan suurella tukulla tuohta. Vuokrasopimuksen kirjoittaminen osoittautuu kuitenkin pian pariskunnan elämän pahimmaksi virheeksi ja Hayesin todellinen luonto keinojakaihtamattomana rikollisena alkaa paljastua - kohtalokkain seurauksin.

Elokuva nyhtää melko onnistuneesti jännityselementtejä maanläheisistä asioista, eikä tyydy mässäilemään väkivallalla tai epäolennaisilla kuolinkohtauksilla. Suurin tukipilari on Modinen ja Keatonin alati kiristyvät välit ja se kuinka jälkimmäinen järjestelmällisesti ajaa ensinmainitun epätoivon ja hulluuden partaalle. Etenkin jo Keatonin uhkaava perusolemus on vaikuttavaa seurattavaa. Pökkelö Griffith maneereineen sen sijaan on tarinan heikoimpia lenkkejä.

Mitään yhtä uraa uurtavaa kuin Maratoonari on turha odottaa ja shokkisäikkyjä kaipaavat saattavat pettyä aikuismaisen hillitysti tunnelmaa luovaan teokseen. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kaikki tarvittava ahdistus mitä tapahtumista irti saadaan, välittyy katsojalle esimerkillisesti.

*** / 5