Puhutaanpa ensin filmin lähtökohdista: Kyseessä on ensinnäkin niin uskomattoman geneerinen teinikauhutorttu, että oikein ällöttää. On ihmisiä, jotka vastoin todellisuuden sääntöjä näyttävät kaikki pornotähdiltä ja he kerääntyvät paikkaan X juomaan, nussimaan ja polttamaan pilveä. "That's awesome, dude. Fuck yeah, man. This shit rocks!" ja sitä rataa... Hälyttävintä on se, että osa näistä ihmisistä vaativien rooliensa takana on todellisuudessa kolmekymppisiä uransa pohjavellejä pitkin tarpovia säälittäviä ex-näyttelijöitä kuten Edward Furlong ja Shannon Elizabeth, jotka luultavasti viimeiseen asti aikovat jatkaa yrittämistä käydä teini-ikäisestä. Furlong onnistuu tässä jokseenkin, pöhötyttyään vuosien varrella juuri riittävästi kiristääkseen jo kertyneet ryppynsä. Valona pimeydessä Linnea Quigley vilahtaa myös cameossa kaikkine ryppyineen.
Elokuvan ensimmäiset 20 minuuttia käytetään hahmojen pohjustamiseen, mikä on aivan liikaa koska ei tällaisia vastenmielisiä 12-vuotiaan tasolla olevia kiimaisia vastuuttomia ääliöitä kukaan 20. ikävuoden ylittänyt halua tuntea. Paljon ollaan silti opittu 80-luvun slashereista, joissa vastaavaan paskanjauhamiseen kulutettiin yleensä koko ensimmäinen tunti elokuvasta. Kun ollaan edetty tiettyyn pisteeseen tarinassa, voidaan sen kertominen sitten lopettaakin, heittää käsikirjoitus roskiin ja aloittaa teurastaminen. Now we're talking.
Stereotyyppiääliöiden Halloween-bileet kummituskartanossa keskeytetään poliisin toimesta, mutta 7 ihmistä jää sinne jumiin 2 metriä korkean pihaportin loksahtaessa kiinni. Aivan niin. Laiskoja tenavia, joilla ei ilmeisesti ollut koskaan puumajaa tai yläkertaa, johon kiivetä. Vittuuntuneina he päättävät hukuttaa huolet talossa viinalla ja seksillä. Voi harmi, se ei varmasti kuulunut illan suunnitelmiin. Kaikkien iloksi kellarista paljastuu kuitenkin muutama luuranko, joista yksi puree Elizabethin esittämää illan emäntää Angelaa sormeen (Wtf?). Pureman mukana tulee veriefektin lisäksi myös kaupanpäällinen: demonin riivaus.
Tästä alkavatkin asiat synkistyä talossa ja kirkastua katsomossa. Verikekkerit rullaavat alkuun ihan mukavasti demonien raadellessa ja vallatessa elävien ruumiita. Tehostepuolella liikutaan binaarien sijaan lateksimaastossa ja efektien käyttötavat ovat hauskoja: Isotissisimmältä tytöltä repäistään toinen kannu irti ja puraistaan naama pellolle, kun taas toinen lutka yrittää vietellä kuselle tahtonutta kaveria sänkyyn tunkemalla huulipunan nänninsä kautta sisäänsä ja pieraisemalla sen pihalle veritöräyksen saattelemana genitaalialueestaan. Kuka jätkä voisi kieltäytyä moisesta seireenin kutsusta?
Kun näitä demoneita sitten on jo muutama valloillaan, juoksee normaaliporukka heitä karkuun lukemattomia huoneita ja käytäviä sisältävässä talossa. Välillä päästään turvaan loitsumaalauksin varustettuun huoneeseen, johon demonit eivät voi astua. Mitä siis tekevät demonit? No hässivät tietysti keskenään viereisessä huoneessa sillä aikaa kun sankarit lepäävät ja pähkäilevät seuraavaa siirtoaan. Luonnollisesti.
Leffan edetessä hahmot ja kuvausryhmä näyttävät ylpeinä katsojalle, mitä kauhuelokuvan klassikoita he ovat nähneet suorien, epäsuorien ja mauttomien viittausten kautta. Toisaalta jos näitä viittauksia ei olisi joka helvetin ö-luokan viritelmissä, eivät ne ansaitsisi sitä vähääkään määrää säälipisteitä katsojalta. Henkisellä tasolla kerronta on epätasaista. Ei voi kuin veikkailla kuinka tosissaan tekijät ovat halunneet itsensä otettavan, mutta jutut ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi kieli poskessa-osastoa. Kuitenkaan hommaa ei vedetä riittävän överiksi nykystandardin vaatimustasolla, jolloin pitäisi olla joko postpostPOSTvitunmoderni tai hillityn cool. Joskin huumori on tarkoituksellista kaikilla tasoilla, niin samaa ei voi sanoa logiikasta ja tarinan rytmityksestä. En nimittäin rehellisesti muista mikä oli homman nimi kasariversiossa, mutta se että demonit ovat haavoittuvia ruosteelle, koska ne ovat ikiaikaista tekoa kuten metalli (?) ei aivan hiuksia pölläyttämättä ohi mene. Ja mitä tulee demonien kykyihin niin ollakseen ensin avuttomia perässä kompuroivia raatoja, ovat he myös nopeita oppimaan uusia kykyjä kuten monistamaan itselleen käsiä ja kääntämään aikaa taaksepäin.
Joka tapauksessa visuaalinen kerronta on suhteellisen ammattimaista, vaikkakin mauttoman tavanomaista. Suurimmaksi osaksi kamera heiluu käsivarana ja toimintakohtaukset leikkautuvat strobovalon tahtiin raskaan rokin soidessa taustalla. Vanhan koulukunnan maskit ja valaisu ovat kivaa katsottavaa ja yönsininen hohde tuo retroa kasaritunnelmaa, mutta loppupeleissä kaiken tämän voi unohtaa. Elokuva on vain niin saatanan perusteinisplatter, että on vain ihmeteltävä miten näitä vieläkin tehdään tasaiseen tahtiin. Antaa ymmärtää, ymmärtää antaa, mutta pölliikin kesken aktin taksirahat ja lähtee kotiin. Se on tämän filmin luonne.
** / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti