Tucker & Dale vs Evil (2010)

Joukko college-opiskelijoita on matkalla syrjäiseen metsään leiriytymään ja juomaan paljon olutta. Pysähtyessään huoltoasemalla täydentämässä olutvarastoaan, he törmäävät vihamielisiin punaniskoihin, jotka alkavat pakkomielteisesti vainota nuorisoa. Kuulostaa helvetin tutulta, eikö? Muuten kyllä, mutta tällä kertaa asialla on kääntöpuolensa: "Vihamieliset juntit" kun ovat vain Tucker ja Dale, kaksi hidasta mutta hyväntahtoista kaverusta matkalla samaisestä metsästä ostamalleen kesämökille sitä kunnostamaan. Muutama hassu väärinkäsitys nyt vain sattuu antamaan osapuolille hiukan vääristyneen kuvan tilanteesta ja ruumiita alkaa tulla. Aivan vahingossa tosin.

Ideatasolla Tucker & Dale vs Evil toimii varsin hauskasti. Mitä jos Syvän joen mulkvistit hillbillyt olisivatkin olleet varsin mukavia heppuja väärässä tilanteessa väärään aikaan, tai Yön silmien vuoristoperhe vain ennakkoluulojen takia väärinkäsitetty idyllinen maalaisyhteisö? Alkuun mojova slapstick-huumori toimiikin napakasti ja pääosissa koheltavat Tyler Labine ja Alan Tudyk vetävät showta viihdyttävästi. Splatter-efektitkin saavat paljon ruutuaikaa, mutta se luokin elokuvan ensimmäisen kompastuskiven: Huumori on aivan liian lapsellista sopiakseen käsikäteen hurmeen kanssa, joten haettua kohdeyleisöä täytyy hieman arvuutella. Lisäksi kun poljento on lähtenyt käyntiin, alkaa se hyvin nopeasti toistaa itseään. Aika käy pitkäksi myös pahvisten ja vastenmielisten teinihahmojen takia, mutta ilmeisesti sitä on haettukin, jotta sankarijuntit saisivat täydet sympatiat puolelleen.

Oivaltavasta lähtökohdastaan huolimatta filmi lässähtää loppua kohden melkoisesti ja naurukohtaukset ovat pohjimmiltaan tuttuja jo vanhoista Ohukainen ja Paksukainen-leffoista. Nerokkaiden lajityypin merkkipaaluille naureskelevien täysosumien sijaan käytetään hävyttömästi hyväksi turhan tosikkomaisella asenteella selviytymiskauhun kliseitä ja finaali kohkataan läpi siitä mistä aita on matalin. Kaikesta huolimatta elokuvasta löytyy riittävästi hiukopala-ainesta ainakin splatter-fanien nälkään sekä tyydytystä vaikkapa Dumb & Dumber-elokuvan tyylin ystäville.

** / 5

Rubber (2010)

Robert herää päivänä eräänä keskeltä amerikkalaista erämaata, nousee ylös ja alkaa hapuillen matkansa kohti sivistystä. Häntä vastaan tulee erinäisiä objekteja, kuten kaljapullo, paputölkki ja skorpioni. Robert ei oikein tiedä miten muuten suhtautuisi taipaleen varrella törmäämiinsä asioihin, kuin räjäyttämällä ne palasiksi pelkästään ajatuksen voimalla. Kun vastaan alkaa tulla ihmisiä, eivät hekään oikein tiedä mitä ajatella Robert-parasta; hän kun on vain autonrengas. Väkivaltaiset konfliktit puoleen ja toiseen ovat väistämättömiä.

Robertin edesottamuksia keskellä ei-mitään seuraa katsojan lisäksi aavikolle kerääntynyt ryhmä ihmisiä kiikareiden kautta. Heillä on kova tarve kommentoida kaikkea kumisen ystävänsä tekemää tuhoa, mutta myös arvuutella pääseekö Robert pukille avoautolla syrjäiseen motelliin saapuvan kaunottaren kanssa, johon sankarimme on selvästi iskenyt silmänsä (tai minkä lieneekään aistinsa).

Elokuvan tapahtumien selostaminen on yhtä hyödyllistä kuin jääpuikon käyttäminen makkaratikkuna. Juonellisesti Rubber on itsetietoinen elokuvallinen vitsi, esitelmä tarpeettomuuden tarpeellisuudesta - ja vieläpä loistava sellainen. Mutta kokonaisuutena se on paljon, paljon enemmän. Mainioin viittauksin ja vertauksin se luo läpileikkauksen valtavirtaviihteen ja sen suurkuluttajien symbioosista ja heittää ilmoille filosofiaa pohjanaan ajatus siitä, kuuluuko puusta ääni kun se kaatuu metsässä, jos kukaan ei ole paikalla kuulemassa. Kumista autonrengasta tarkkaileva joukko ääliöitä kuvastaa sitä huutavaa karjalaumaa, joka kuola valuen syö suoraan mitä tahansa paskaa, jota Hollywood sillä vain ikinä keksii syytää. Ratkaisevassa kohtauksessa tarkkailijat myrkytetään "elokuvan järjestäjien" toimesta kekseliään asiaankuuluvasti kalkkunalla. Tosin yhtä uppiniskaa lukuunottamatta, joka nälkäkuolemankin uhalla haluaa jäädä katsomaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Tähän järjestäjät eivät ole varautuneet. Mutta jos kerran yleisöä on vielä jäljellä, on sekopäisten tapahtumien jatkettava kulkuaan. Aivan kuin turhuuksien merestä poikivat toinen toistaan säälittävämmät jatko-osat kauhuelokuville kuten Saw, joiden ei ollut alun alkujaankaan tarkoitus jatkua.

Rubberista voi löytää kasapäin luettavaa rivien välistä, mutta ilman sitäkin se on ääliömäisyydessään viihdyttävä ääliöille ja herkkua myös päänräjäytyksistä pitäville gorehoundeille. Elokuva on jopa huippuammattimaisesti toteutettu, kuvausta, leikkausta ja äänimaailmaa myöten. Kesto pidetään sopivan lyhyenä, mutta mukaan olisi voinut kirjoittaa vielä reippaasti nasevampiakin kommentteja elokuvateollisuudesta. Ohjaaja Quentin Dupiexilta on toivottavasti lupa odottaa tätä meininkiä jatkossa vielä lisää.

Naureskellessa filmin alleviivaamille vääjäämättömille totuuksille, katsoja huomaa vielä lopuksi joutuvansa itse ansaan ja tuijottavansa odottavaisena minuuttitolkulla kolmipyöräisen ja irtonaisten renkaiden marssia pitkin maanteitä kohti... aivan niin: ei mitään.

**** / 5

Hereafter (2010)

Clint Eastwoodin uuden vuosikymmenen starttiohjaus solmii yhteen kolme hyvin erilaista kohtaloa. Tarinoiden keskiöissä ovat Taimaan tsunamista täpärästi hengissä selvinnyt ranskalaistoimittajatar, masentunut entinen selvänäkijä yhdysvalloista sekä brittiläiset narkomaanin äidin kasvattamat nuoret kaksospojat. Kaikkia näitä elämänlankoja yhdistää kaksi tekijää: kuolema ja sen jälkeinen elo.

Kuin vuosikertaviini, iän myötä jatkuvasti parantuva Matt Damon esittää George Lonegania, joka on käytyään lapsena kuoleman rajan tuolla puolen pystynyt kertomaan poismenneiden terveisiä näiden omaisille. Siinä missä muut tuntuvat pitävän hänen kykyään uskomattomana lahjana, kantaa George itse mielestään vain lyijyn painavaa kirousta harteillaan. Kuoleman täyttäessä hänen elämänsä, hän on päättänyt vaihtaa tuotteliaan psyykikon ammatin tavallisen alipalkatun tehdastyöläisen arkeen. Marie Lelay (Cècile De France) taas on rikas, kovapintainen tv-toimittaja, joka alkaa ymmärtää elon ja kuolon syvimpiä syitä hieman paremmin tehtyään pienen matkan tuonpuoleiseen. Hän viittaa pian kintaalla poliittiselle mediapelille ja haluaa jakaa kokemuksensa koko maailman kanssa. Maailma vain tuntuu haluavan sulkea silmänsä tällaisilta hörhöilyuskomuksilta. Samaan aikaan Lontoossa veljekset Marcus ja Jason erotetaan toisistaan viikatemiehen toimesta. Sulkeutuva Marcus joutuu ottovanhempien huomaan, mutta alkaa pakkomielteisen taistelun saadakseen yhteyden Jasoniin. Merkillinen yhteys heillä tuntuu kuitenkin olevan koko ajan, vaikkei Marcus sitä aivan arvaakaan. Nämä kolme pientä elämää alkavat vääjäämättä lähentyä toisiaan loputtoman suuressa maailmassa, jossa jokaiselle sykkii vielä toivon kipinä.

Ei liene täysin sopimatonta vetää johtopäätöksiä Eastwoodin kiinnostumisesta tämän tyyppisestä tarinasta vasta kultaisina vuosinaan. Mestariohjaajakin on kuitenkin vain kuolevainen, ja elokuvan tarina itsessään varsin optimistinen. Kyseessä on samalla Clintin uran ensimmäinen ns. yliluonnollinen kertomus. Ohjaajan maanläheisestä tyylistä pitävien ei kuitenkaan pidä säikähtämän, sillä ote pidetään tuttuun tapaan varsin riisuttuna ja selittämättömiä asioita tarkastellaan mattimeikäläisen tasolla, jalat tiukasti maassa pidettynä.

Eastwood on koko ohjaajan uransa aikana onnistunut koko ajan kuorimaan turhaa pintakiiltoa elokuviensa päältä, joskaan sitä koskaan ei valittamiseen asti ole edes ollutkaan. Tätä voisi kutsua hollywoodilaisittain taantumiseksi, mutta se on yksinomaan positiivista. Jälleen kerran näyttelijäohjaus pidetään arvossaan, kohtauksia vieritetään eteenpäin seesteisen hitaasti ja katsoja ikään kuin keinutetaan mukaan tarinaan, kuin lapsi nukuksiin kehtoonsa. Draama toimii ja realistiset dialogit saavat aikaan eeppisiä tunnekuohuja ilman valtavia kamera-ajoja tai jylhän dramaattista musiikkia. Vasta aivan lopussa sorrutaan pieneen siirappiläjään, mutta mistään pilaavasta elementistä ei ole kyse, mikäli valtavirtaelokuvat yleensä eivät järjestäin okseta. Vaikkakin elokuva onnistuu lähes joka tasolla, se jäänee silti ainakin 2000-luvun Eastwoodeista siihen heikompaan puoliskoon. Naivin tarinalankansa johdosta sitä on hieman vaikeampia niellä näin vakavan viileästi kerrottuna ja kynnys hahmoihin samastumiseen on katkonaisten segmenttien kerronnan takia venytetty tavallista korkeammaksi. Kuten sanottua, mitään ei silti varsinaisesti ole tehty väärin.

Harvinaislaatuisen ihmisläheisenä ja näyttelijäystävällisenä ohjaajana tunnettu Clint tekee elokuvistaan ikään kuin luomuja, mutta toisin kuin elintarvikkeissa, ne maksavat vähemmän kuin standardit studioelokuvat ja menestyvät aina huikeasti. Hereafter on tuttua Dirty Harr... tarkoitan Clintiä, mutta tarinan nojatessa enemmän mielikuvitusmaailmoihin kuin elämän koviin realiteetteihin on sitä ehkä sulateltava hieman enemmän.

*** / 5