Rubber (2010)

Robert herää päivänä eräänä keskeltä amerikkalaista erämaata, nousee ylös ja alkaa hapuillen matkansa kohti sivistystä. Häntä vastaan tulee erinäisiä objekteja, kuten kaljapullo, paputölkki ja skorpioni. Robert ei oikein tiedä miten muuten suhtautuisi taipaleen varrella törmäämiinsä asioihin, kuin räjäyttämällä ne palasiksi pelkästään ajatuksen voimalla. Kun vastaan alkaa tulla ihmisiä, eivät hekään oikein tiedä mitä ajatella Robert-parasta; hän kun on vain autonrengas. Väkivaltaiset konfliktit puoleen ja toiseen ovat väistämättömiä.

Robertin edesottamuksia keskellä ei-mitään seuraa katsojan lisäksi aavikolle kerääntynyt ryhmä ihmisiä kiikareiden kautta. Heillä on kova tarve kommentoida kaikkea kumisen ystävänsä tekemää tuhoa, mutta myös arvuutella pääseekö Robert pukille avoautolla syrjäiseen motelliin saapuvan kaunottaren kanssa, johon sankarimme on selvästi iskenyt silmänsä (tai minkä lieneekään aistinsa).

Elokuvan tapahtumien selostaminen on yhtä hyödyllistä kuin jääpuikon käyttäminen makkaratikkuna. Juonellisesti Rubber on itsetietoinen elokuvallinen vitsi, esitelmä tarpeettomuuden tarpeellisuudesta - ja vieläpä loistava sellainen. Mutta kokonaisuutena se on paljon, paljon enemmän. Mainioin viittauksin ja vertauksin se luo läpileikkauksen valtavirtaviihteen ja sen suurkuluttajien symbioosista ja heittää ilmoille filosofiaa pohjanaan ajatus siitä, kuuluuko puusta ääni kun se kaatuu metsässä, jos kukaan ei ole paikalla kuulemassa. Kumista autonrengasta tarkkaileva joukko ääliöitä kuvastaa sitä huutavaa karjalaumaa, joka kuola valuen syö suoraan mitä tahansa paskaa, jota Hollywood sillä vain ikinä keksii syytää. Ratkaisevassa kohtauksessa tarkkailijat myrkytetään "elokuvan järjestäjien" toimesta kekseliään asiaankuuluvasti kalkkunalla. Tosin yhtä uppiniskaa lukuunottamatta, joka nälkäkuolemankin uhalla haluaa jäädä katsomaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Tähän järjestäjät eivät ole varautuneet. Mutta jos kerran yleisöä on vielä jäljellä, on sekopäisten tapahtumien jatkettava kulkuaan. Aivan kuin turhuuksien merestä poikivat toinen toistaan säälittävämmät jatko-osat kauhuelokuville kuten Saw, joiden ei ollut alun alkujaankaan tarkoitus jatkua.

Rubberista voi löytää kasapäin luettavaa rivien välistä, mutta ilman sitäkin se on ääliömäisyydessään viihdyttävä ääliöille ja herkkua myös päänräjäytyksistä pitäville gorehoundeille. Elokuva on jopa huippuammattimaisesti toteutettu, kuvausta, leikkausta ja äänimaailmaa myöten. Kesto pidetään sopivan lyhyenä, mutta mukaan olisi voinut kirjoittaa vielä reippaasti nasevampiakin kommentteja elokuvateollisuudesta. Ohjaaja Quentin Dupiexilta on toivottavasti lupa odottaa tätä meininkiä jatkossa vielä lisää.

Naureskellessa filmin alleviivaamille vääjäämättömille totuuksille, katsoja huomaa vielä lopuksi joutuvansa itse ansaan ja tuijottavansa odottavaisena minuuttitolkulla kolmipyöräisen ja irtonaisten renkaiden marssia pitkin maanteitä kohti... aivan niin: ei mitään.

**** / 5