Clint Eastwoodin uuden vuosikymmenen starttiohjaus solmii yhteen kolme hyvin erilaista kohtaloa. Tarinoiden keskiöissä ovat Taimaan tsunamista täpärästi hengissä selvinnyt ranskalaistoimittajatar, masentunut entinen selvänäkijä yhdysvalloista sekä brittiläiset narkomaanin äidin kasvattamat nuoret kaksospojat. Kaikkia näitä elämänlankoja yhdistää kaksi tekijää: kuolema ja sen jälkeinen elo.
Kuin vuosikertaviini, iän myötä jatkuvasti parantuva Matt Damon esittää George Lonegania, joka on käytyään lapsena kuoleman rajan tuolla puolen pystynyt kertomaan poismenneiden terveisiä näiden omaisille. Siinä missä muut tuntuvat pitävän hänen kykyään uskomattomana lahjana, kantaa George itse mielestään vain lyijyn painavaa kirousta harteillaan. Kuoleman täyttäessä hänen elämänsä, hän on päättänyt vaihtaa tuotteliaan psyykikon ammatin tavallisen alipalkatun tehdastyöläisen arkeen. Marie Lelay (Cècile De France) taas on rikas, kovapintainen tv-toimittaja, joka alkaa ymmärtää elon ja kuolon syvimpiä syitä hieman paremmin tehtyään pienen matkan tuonpuoleiseen. Hän viittaa pian kintaalla poliittiselle mediapelille ja haluaa jakaa kokemuksensa koko maailman kanssa. Maailma vain tuntuu haluavan sulkea silmänsä tällaisilta hörhöilyuskomuksilta. Samaan aikaan Lontoossa veljekset Marcus ja Jason erotetaan toisistaan viikatemiehen toimesta. Sulkeutuva Marcus joutuu ottovanhempien huomaan, mutta alkaa pakkomielteisen taistelun saadakseen yhteyden Jasoniin. Merkillinen yhteys heillä tuntuu kuitenkin olevan koko ajan, vaikkei Marcus sitä aivan arvaakaan. Nämä kolme pientä elämää alkavat vääjäämättä lähentyä toisiaan loputtoman suuressa maailmassa, jossa jokaiselle sykkii vielä toivon kipinä.
Ei liene täysin sopimatonta vetää johtopäätöksiä Eastwoodin kiinnostumisesta tämän tyyppisestä tarinasta vasta kultaisina vuosinaan. Mestariohjaajakin on kuitenkin vain kuolevainen, ja elokuvan tarina itsessään varsin optimistinen. Kyseessä on samalla Clintin uran ensimmäinen ns. yliluonnollinen kertomus. Ohjaajan maanläheisestä tyylistä pitävien ei kuitenkaan pidä säikähtämän, sillä ote pidetään tuttuun tapaan varsin riisuttuna ja selittämättömiä asioita tarkastellaan mattimeikäläisen tasolla, jalat tiukasti maassa pidettynä.
Eastwood on koko ohjaajan uransa aikana onnistunut koko ajan kuorimaan turhaa pintakiiltoa elokuviensa päältä, joskaan sitä koskaan ei valittamiseen asti ole edes ollutkaan. Tätä voisi kutsua hollywoodilaisittain taantumiseksi, mutta se on yksinomaan positiivista. Jälleen kerran näyttelijäohjaus pidetään arvossaan, kohtauksia vieritetään eteenpäin seesteisen hitaasti ja katsoja ikään kuin keinutetaan mukaan tarinaan, kuin lapsi nukuksiin kehtoonsa. Draama toimii ja realistiset dialogit saavat aikaan eeppisiä tunnekuohuja ilman valtavia kamera-ajoja tai jylhän dramaattista musiikkia. Vasta aivan lopussa sorrutaan pieneen siirappiläjään, mutta mistään pilaavasta elementistä ei ole kyse, mikäli valtavirtaelokuvat yleensä eivät järjestäin okseta. Vaikkakin elokuva onnistuu lähes joka tasolla, se jäänee silti ainakin 2000-luvun Eastwoodeista siihen heikompaan puoliskoon. Naivin tarinalankansa johdosta sitä on hieman vaikeampia niellä näin vakavan viileästi kerrottuna ja kynnys hahmoihin samastumiseen on katkonaisten segmenttien kerronnan takia venytetty tavallista korkeammaksi. Kuten sanottua, mitään ei silti varsinaisesti ole tehty väärin.
Harvinaislaatuisen ihmisläheisenä ja näyttelijäystävällisenä ohjaajana tunnettu Clint tekee elokuvistaan ikään kuin luomuja, mutta toisin kuin elintarvikkeissa, ne maksavat vähemmän kuin standardit studioelokuvat ja menestyvät aina huikeasti. Hereafter on tuttua Dirty Harr... tarkoitan Clintiä, mutta tarinan nojatessa enemmän mielikuvitusmaailmoihin kuin elämän koviin realiteetteihin on sitä ehkä sulateltava hieman enemmän.
*** / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti