Graveyard Shift (1990)

Keskinkertaisia Stephen King-filmatisointeja ei ole. On erinomaisia ja erikehnoja. On myös sellaisia jotka herra King on kirjoittanut ja sellaisia jotka perustuvat hänen töihinsä lainaten monesti pelkän novellin juonen pääpiirteissään ja King-krediitin välittämättä sen kummemmin kirjailijan tarkoitusperistä. Yövuoron tapauksessa kyseessä ei kuitenkaan ole mikään katastrofi, vaikka tarinaa olisi kuinka sörkkinyt taiteellisien vapauksien varjolla; Kingillä kun tuskin oli alunperinkään ensimmäisessä novellikokoelmassaan Yön äänet julkaistussa tarinassa tavoitella mitään elämää syvempiä sfäärejä. Kyseessä on puhtaasti sydämmellisen hölmö hirviökauhistelu, joka oli omiaan kääntymään juustoiseksi perjantai-illan vuokraleffaksi.

Pienessä Mainelaisessa tekstiilitehtaassa tapahtuu: työporukalla on jatkuva riesa turhan tuttavallisista rotista. Lisäksi valitettavia ja outoja kuolemantapauksia alkaa tapahtua tehtaan tiloissa. Paikkakunnalle saapuva mystinen puunaamahurmuri John Hall (puunaamanäyttelijä David Andrews) saa paikan tehtaan kellarin yövuorossa edellisen duunarin heitettyä veivinsä. Rotat kiusaavat myös John-parkaa, mutta onneksi hänellä on harkittu strategia karkottaa tuholaiset ampumalla ritsalla Pepsitölkkejä niitä kohti. Brad Dourifin esittämällä tuholaistorjujalla on asiaan hieman ammattimaisempi ratkaisu: ampua talttahampaita pistoolilla. Siivotessaan yhdessä kellaria tehdastyöläiset keksivät ampua rottia myös vesiletkulla pistäen ne surffaamaan pitkin paskalätäkköä Beach Boysin Surfin' Safarin soidessa taustalla. Itseasiassa leffan hauskinta (ja ainoata) antia sen puoliväliin asti on ollut seurata millä kaikilla tavoilla jyrsijöitä voi kiusata. Kohtapuoliin kellarin alta paljastuukin varsinainen luolasto, joka ulottuu syvälle viereisten joen ja hautausmaan alle. Poppoo jää tietysti jumiin alas jonkin luonnottoman otuksen metsästettäviksi. Ja rotat ne nauravat partaansa.

Elokuva vilisee Kingimäiseen tyyliin vinksahtaneita ja kieroon kasvaneita kusipäähahmoja, joista pisimmän korren vetää ilmeisen tahattomasti Stephen Machtin esittämä johtaja Warwick. Hänen tarkoituksensa on tiettävästi solkata sitä samaa mainelais-murretta jota mm. Fred Gwynne veti Pet Semataryssa unohtumattomasti, mutta lopputulos kuulostaa joltakin homoseksuaaliselta satanistipapilta. Niin tai näin, tunnelma on täten hyvin hämmentävä, sillä Warwick on ilahduttavan paljon äänessä koko keston ajan. Wtf-repliikkejä on mukana muutenkin todella kiitettävästi ja koreografisella osastolla naurunremakan ilmoille jysäyttää viimeistään kohtaus, jossa John ja Warwick nahistelevat luolastossa valtavan ruumisläjän päällä hakaten toisiaan reisiluilla, sekä heitellen pääkalloja ja rintakehiä. That's what I call bone picking. Lopputekstien rullatessa taustalle pärähtää funkkaava biitti, jossa vokaaleja toimittavat randomina toisteltavat randomit repliikit juuri näkemästämme elokuvasta poimittuina. Kontekstista irrotettuna tämä biisi olisi varma hitti.

Vaikkakin täysin hölmö, elokuva on Kingimäisellä tavalla viehättävä. Siinä on samaa loisteliasta karmeutta kuin esimerkiksi maestron itsensä ohjaamassa Maximum Overdrivessa. Hirviöefektien puolesta ei tarvitse tarvitse myöskään häpeillä, ne ovat aidosti ihan komeaa ja maltillisesti esitettyä materiaalia. Tämä yhdistelmä nolon dialogin (jota ei siis käsikirjoitusmuotoon varmasti valmistellut King) ja viihdyttävän jännittelyn välillä on pahimmillaan kiusallista, useimmiten elokuvan katsomiskelvottomaksi merkitsevää kädettömyyttä, mutta tässä tapauksessa aitoa mokan kautta kalkkunoitunutta ilahduttavaa sillisalaattia.

*** / 5