Waxwork (1988)

Mitä tapahtuu kun otetaan miljööksi vanha kunnon klassinen vahamuseoasetelma, päähenkilöiksi stereotyyppisiä teinejä ja hullu professori, heitetään sekaan hieman episodielokuvan tuntua, vampyyrejä, ihmissusia ja voodoota, sekä muutamat sangolliset gorea? Tuloksena on Waxwork, joka näin ollen voisi olla kaikkien aikojen kauhuelokuva. Toinen juttu onkin, onko se sitä.

Oudot tapahtumat käynnistyvät kun nuorisojoukko tekee yöllisen visiitin kaupungin salaperäiseen ja hiljaiseen vahamuseoon, jossa smokkiin sonnustautunut kääpiö ohjaa heidät tutustumiskierrokselle. Gallerian asetelmat ovat suoraan kuin vanhoista kauhutarinoista: On muumiosettiä, zombie-hautausmaalavastusta ja itsensä Viiltäjä-Jackinkin muotokuva kököttää narujen takana. Harmikseen nuoret kuitenkin pian huomaavat, ettei taideteosten tutkailu liian läheltä kannata - ne kun imaisevat kuolevaisen mukaan maailmaansa. Ja pahaa-aavistamaton uhri melko suurella todennäköisyydellä pääsee yleensä hengestään ja jää iäksi osaksi nukkekavalkaadia. Ja tästäkös museon omistava sekopäinen ikäherra (David Warner) on vain mielissään. Yöstä museossa hengissä selvinneet yrittävät selittää järjetöntä tarinaansa poliisille tuloksetta ja päättävät itse ottaa selvää mistä tässä kaikessa on kyse. Luonnollisesti voodoo-hommista. Ja tietysti maailma pitää pelastaa.

Waxwork käyttäytyy aluksi paljolti episodielokuvan tavoin, ja vieläpä harvinaisen onnistuneesti. Teinien joutuessa yksi kerrallaan kimuranttiin tilanteeseen unenomaisiin kauhuskenaarioihin, nousevat tunnelmat parhaimmillaan hykerryttävän maukkaisiin sfääreihin. 50-luvun elokuvista ja varhaisesta kauhuromantiikasta ammentavat kohtaukset on toteutettu lähes runollisen esteettisesti EC-sarjakuvien tyyliin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ne ovat todellista herkkua, jollaista ei enää vuosikymmeniin ole nähty modernin kauhun vallattua markkinat. Kuitenkaan täyttä tyylipuhtautta ei edes tavoitella, vaan jaksot on terästetty väliin erittäinkin makaaberilla gorella, jota tarjoillaankin kyllä yli yleisstandardin.

Lupaavan alun jälkeen valitettavasti lässähtää. Niinsanotun kehyskertomuksen kehittely ja taustatarinan rakentaminen, eli käytännössä kaikki museon ulkopuolella tapahtuva on turhaa ja puuduttavan laahaavaa katsottavaa. Kelkka kääntyy kuitenkin takaisin oikeille raiteille kun aletaan lähestyä loppukliimaksia ja jälleen päästään sukeltamaan klassisten kauhisteluiden mielikuvitusmaailmaan.

Ainekset Waxworkissa ovat kohdallaan. Lähes kaikkea mahdollista tehosekoittimeen heittävä elokuva ei kuitenkaan jaksa kannatella koko painolastiaan ja palloja putoilee varsinkin keskivaiheen suvannon aikana. Myöskään pääosassa inisevä Gremlins-leffoista muistettava Zach Galligan ei omaa tarvittavaa sankarin vetovoimaa, mutta aina mainio Warner antaa puolestaan hyvää vastapainoa. Monipuolisesta kuvastostaan, maskeerauksesta, lavastuksesta sekä hulvattoman hulppeasta hurmehurmoksestaan filmi ansaitsee kuitenkin niin paljon kiitosta, että on suorastaan vääryys todeta sen jääneen niin vähälle huomiolle kasarikauhun keskuudessa. Tämä tulisi jokaisen horrordiggarin nähdä, ja varmasti jokainen haluaakin. Kerrataanpa vaikka sisältö: Zombiet, vampyyrit, ihmissudet, muumiot, gore, voodoo, Viiltäjä-Jack, vahakabinetti, hullu tiedemies... Ja avot!

**** / 5