Kakkososan kanssa samaan aikaan kuvattu The Happy Finish nimensä mukaisesti viimeistelee koko eepoksen. Loppu ei suinkaan tuttuun tapaan ole niinkään onnellinen, vaikkakin naurua se kirvoittaa melkoisesti. Vahingon ilo on paras ilo. Sekalainen sakki mm. lesboista prätkämimmeistä ja vapaapainijakääpiöstä jatkaa selviytymistään enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi ällöjen mutanttihirviöiden valtaamassa Smalltownissa ja toinen toistaan järjettömämmät tapahtumat seuraavat toinen toistaan. Pieru-paska-veri-sperma-huumori nostetaan jälleen uusiin ulottuvuuksiin, ja tällä kertaa löytyy muitakin uhkia kuin pelkät tylsät kissoja nussivat ja irtopäitä paskovat hirviöt.
Gulagerin veriset visiot ovat merkillinen yhdistelmä täydellistä kädettömyyttä ja innovatiivista kulttuurikritiikkiä. Feast-sarjassa sankarit kuolevat ensimmäisinä, viattomat saavat pahimman kohtalon, kusipäät selviytyvät ja mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Näin ohjaaja onnistuukin tehokkaasti kääntämään genrelle ominaiset vanhat kaavat ja niiden tuomat ennakkoluulot katsojaa vastaan, aiheuttaen väliin uskomattomiakin whattafuck-elämyksiä. Toisaalta yleinen paikallaan junnaava asetelma ja poikkoileva kuvaus yhdistettynä hieman liian vieraannuttavaan mustaan huumoriin (joka yltyy lopussa mielettömäksi Transformers-parodiaksi) ei ainakaan paranna tätä sekamelskaa. Omituinen ratkaisu on myös leffan alkupuolella moneen otteeseen lähiaikojen horroreissa käytetty night vision-kamera, jolle ei löydy järkevää perustelua. Samanlaista närää aiheuttaa loppumättöjen aikana todella epäselvä strobo-välähdysleikkaus. Ikään kuin tällä yritettäisiin sensuroida väkivaltaa. Vaan miksi tehdä se enää tässä vaiheessa sagaa?
Valitettavasti umpivillin kakkosen jälkeen The Happy Finish ei onnistu ottamaan vaadittavia superkierroksia koneeseen, mutta pärjää suhteellisen mainiosti samantasoisena edeltäjiinsä verrattuna. Minkäänlaista huipentumaa on siis turha odottaa, loppukin kun jätetään avoimeksi nelososaa varten.
*** / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti