Viski.

 Päivän elokuvan sijasta arvostelussa viskejä:

Highland Reserve on halvaksi viskiksi hyvää, mutta Kolme leijonaa ei niinkään. Jack Daniels on mainiota bourbonia, mutta skottiviskeistä voiton vie Bushmills. VISKI on mahtava juoma. Ostakaa viskiä. Viskiin voi tutustua Olut- ja viskiaiheisissa tapahtumissa.

P.S. Viski

Cyborg 3: The Recycler (1994)

Enemmän tai vähemmän venähtäneen kesäloman jälkeen on aika palata katselemaan leffoja ja levittää mielipiteitä niistä sosiaalisessa mediassa kuin ebola-virusta ikään. Vuorossa on epäilyttävä jatko-osa aikanaan He-man -elokuvan jatko-osaksi suunnitellulle Van Damme-rymistelylle Cyborg, joka oli kyllä jo itsekin sellaista tuubaa että morjens. Voisiko kolmonen olla katsomisen arvoinen?

Syksyn mittaan on muuten luvassa noin parin viikon välein ilmestyvien arvosteluiden lisäksi mm. yksi uusi videosarja, jossa tutustutaan eri henkilöiden erilaisiin kokoelmiin, olivatpa ne sitten pelejä, leffoja tai vaikka action figuureja. Pääpaino on kuitenkin pop-kulttuurissa, varsinkin siinä iki-ihanassa retrossa.

Ja Halloween on aivan kohta jo ovella, ja niinpä tämän erityisesti leffafriikkien palvoman juhlan kunniaksi myös CamIce muistaa katsojia parillakin pyhäinpäivän tienoilla julkaistavalla Halloween-tunnelmaan sopivalla erikoisvideolla. Eli kannattaa pysyä kanavalla, mutta pidemmittä puheitta tämän kertaiseen videoon:

The Edge (1997)

Mitäpä jos puhuttaisiinkin tällä kertaa hyvästä leffasta: The Edge on luontoseikkailu, jossa piisaa jännitystä ja komeita maisemia, mutta voisiko pinnan alla piillä katkeroitumisen ainekset?

Burial Ground (1981)

Arvostelussa pienen tauon jälkeen italialaista roskaa, joka pursuaa zombeja, insestiä, ääliöitä, tissejä (niin irrallisia kuin paikallaan oleviakin), aseita ja gorea.

Ohjauksesta vastaa kulttilegenda Andrea Bianchi, ja elokuva tunnetaan maailmassa usealla nimellä. Yksi niistä on Burial Ground (joka siis on jenkkiläisen vhs-versioni otsikko. Helvetin hieno kansi!), mutta Suomessa se tunnetaan käännöksenä "Hautaholvi helvettiin", joka komeilee myös sen tuoreimman DVD-julkaisun kannessa. Muita nimiä tälle rakkaalle lapselle ovat Zombie 3, Nights of Terror, The Zombie Dead ja tietysti kotomaansa kielinen Le notti del terrore.

Itse tutustuin nuorena tähän Burial Groundina ja Burial Groundina se minulle pysyy. Paskapuheet sikseen, video puhukoon puolestaan:

Night Train to Terror (1985)

Night Train to Terror koittaa kovasti olla kuin mikä tahansa antologinen kauhuelokuva, mutta epäonnistuu niin monella tapaa että huhhoijaa. Se sekoittaa myllyyn jumalan ja saatanan, mielisairaalan, paloittelun, natsit, muovailuvahaötökät, tissit, kasarirokin ja paljon paljon muuta. Toinen juttu on sitten, kuinka hyvin tästä kaikesta ehtii saada kiinni. Videonne, olkaa hyvä:

Skyscraper (1996)

Arvosteluvuorossa Anna Nicole Smithin (R.I.P.) tähdittämä eroottinen konnajahti, joka ottaa vaikutteensa vahvasti Bruce Willis-klassikosta Die Hard:

 

 

Karon TOP 20 gore-kohtaukset elokuvissa OSA 2

Tässä jatko-osa edelliseen videoon. Tarkastelussa siis omat henkilökohtaiset suosikkini verisimmistä väkivaltakohtauksista valkokankaalla. Videossa käydään läpi sijat 10-1:

 

 

Lisää infoa edellisessä tekstissä.

Karon TOP 20 gore-kohtaukset elokuvissa OSA 1

Tällä kertaa arvostelun sijaan olen koostanut kaikki omasta mielestäni ikimuistoisimmat gore-kohtaukset listaksi ja niitä on yhteensä 20. Tässä ensimmäisessä puoliskossa käyn läpi sijat 20-11 ja ensi viikolla käsitellään toinen puolisko, sijat 10-1. 

Joillekin tiestysti saattaa vielä olla epäselvää, mitä gore tarkoittaa. Elitisti.net määrittelee goren elokuvagenrenä seuraavasti: 

 

"60-luvulla Amerikassa kehitetty termi eksploitaatioelokuvalle, jossa poikkeuksellisen sadistiset väkivallanteot kuvataan eksplisiittisesti. Gore-elokuville tyypillisesti instrumenttina toimii joku tavallisuudesta poikkeava terä-ase, kuten iskuporakone. Yleensä splatter- ja gore-elokuvilla tarkoitetaan samaa asiaa." (Lähde: www.elitisti.net)

Haluan korostaa että nämä ovat henkilökohtaisia mielipiteitäni. Varmasti moni muistaa paljon ällöttävämpiäkin leffahetkiä, mutta nämä ovat jääneet allekirjoittajalle mieleen. Listalla on niin vanhoja klassikoita kuin uusiakin taidonnäytteitä. CGI-kamaa on luonnollisesti yritetty vältellä.

Video ei sovellu varmasti katseltavaksi aivan kaikkein herkkävatsaisimmille, mutta kannattaa muistaa että kyseessä on lavastettuja kohtauksia elokuvista, eikä väkivaltaa ole tarkoitus suoranaisesti ihannoida. Ennemminkin videon pointti on kunnioittaa tehostesuunnittelijoiden kädenjälkeä, ja sitä valtavaa työmäärää jota tällaisten efektien toteuttaminen on vaatinut. Nauttikaa jos pystytte:

9 1/2 Ninjas!

Karon katkerat leffa-arvostelut uudistui uuden vuoden kunniaksi. Nyt allekirjoittanut jauhaa paskaa sekä kameran takana että edessä. Vuoden ensimmäinen katkeroituminen tapahtuu susipaskan ninjakomedian merkeissä. Kyseessä on 9 ja puoli ninjaa:

 

Society (1989)

Arvostelussa limaista mutta kepeää body horroria Brian Yuznan lennokkaalta kasarikaudelta:

 

 

Dead Heat (1988)

Zombie-poliisisekoilua kasarimeiningillä:

The Invasion (2007) VS. aiemmat Body Snatchers-leffat

Noniin, tehdäänpä tästäkin tunkiosta vihdoin laiskan sukupolvemme mukainen versio, eli videoblogi. Tällä kertaa syynissä sci-fiä uusimman (ja myös vanhempien) Body Snatchers-filmatisoinnin parissa.

Bug (2006)

Kutittaako? Kiusaavatko itikat? Kirppuja sängyssä, syyhyäviä puremia aamulla ympäri kehoa? Jokin ryömii jalkaasi pitkin ja tunnet aivan selvästi kuuden pienen jalan sukivan ihokarvojesi välissä, mutta mitään ei näy. Liukkaat pikku pirulaiset... Huomaat konttaavasi karvamattojen päällä suurennuslasin kanssa ja vannot että voit kuulla pienen säksätyksen ja sirityksen voimistuvan. Muut tosin eivät ole niin varmoja ötökkäongelmastasi, mutta tiedät niiden asuvan ympärilläsi. Hassua miten alkaessa kiinnittää huomiota pieniin asioihin, alkavat yhä sitäkin pienemmät ja pienemmät asiat ja eliöt tuntua pelottavan häiritseviltä. Jokin tarpeeksi mitätön on mahdoton vastus suurelle ihmiselle ja pakkomielteinen psykoosi alkaa nostaa päätään, kun tajuat ettei kaikki ole sattumaa. Jokin suurempi on kaiken takana. Sinua vahditaan.

Edelläkuvatun kaltaisia ajatuksia saattaa löytyä Peter Evansin (Michael Shannon) sielunmaisemasta elokuvassa Bug, kun hän astelee Ashley Juddin esittämän Agnesin sirpalaiseen ja huumehouruiseen elämään outoine maneereineen. Agnes on vetänyt elämänsä vessasta alas hänen poikansa kadottua vuosia sitten kuin tuhka tuuleen ja väkivaltaisen ex-miehensä järjestettyä itsensä vankilaan. Joka päivä hän koettaa paeta todellisuutta sekakäytön ja seksuaalisen identiteettinsä rikkomisen kautta asustaen eristyksissä surkeassa motellihuoneessa. Kun Peter sitten eräänä viinan huuruisena yönä löyttäytyy hänen seuraansa, asiat saavat käänteen parempaan. Agnes tuntee outoa vetoa hiljaiseen ja salaperäiseen mieheen ja he päätyvät sänkyyn. Agnesin painostuksen alla mies alkaa kertoa epämääräisiä tarinoita läsnäolostaan juuri tuossa motellissa sekä salaliitosta, jonka takia hän on karkumatkalla. Alkuun paksuilta vaikuttavat jutut alkavat yhtäkkiä vaikuttaa aivan vedenpitäviltä Agnesin korvaan, kummallisen yhteyden parin välillä kasvaessa ja pienenpienten itikoiden alkaessa tehdä heidän elämästään helvettiä. Tilanne alkaa salamannopeasti riistäytyä käsistä.

Bug saattaa jäädä sivuutetuksi vuokraamon hyllylle monen katsojan toimesta, sillä se antaa helposti käsityksen taas uudesta b-luokan ötököiden hyökkäys-filmistä. Kyseessä on kuitenkin loistavan lohduton ja nihilistinen kuvaus paranoiasta sekä massahysterian perimmäisestä toimintaperiaatteesta. Elokuva toimii vahvasti Tracy Lettsin alkuperäisnäytelmänsä pohjalta kirjoittaman dialogin ansiosta. Shannon ja Judd ovat nappivalintoja vaativiin rooleihinsa, ja heidän houreinen vuorovaikutuksensa imaisee omalla tavallaan katsojankin mukaan näkemään ja ajattelemaan asioita joita ei välttämättä olekaan. Mielenterveysongelmia ei yleisesti pidetä tarttuvana sorttina, mutta kun kaksi hajalla olevaa ihmisrauniota eristetään omien ja toistensa kuvitelmien ja harhaluulojen vankilaan, saattaa todellisuus heidän ympärillään romahtaa täysin. Agnes haluaa uskoa löytäneensä vihdoin sielunkumppanin, joka on joutunut kokemaan kovia kuten hänkin, ja on näin valmis heittäytymään Peterin kieroutuneeseen hulluteen koko sydämellään. Ja näin tästä salaliittojen ja ötököiden kyllästämästä illuusiosta tulee hänen pelastuksensa pois maailmasta, jossa hänen poikansa on kauan sitten kadonnut - ehkä kuollut -, ja huumeet tähän asti ainoa keino paeta tuskaa.

Ilmeisen lahjakkaana jännityksen kuvaajana tunnettu ohjaaja William Friedkin muistetaan ehdottomasti parhaiten hernekeittoa tihkuvasta modernin kauhuelokuvan klassikosta The Exorcist (Manaaja), mutta hänen voimansa ovat kuitenkin vahvimmillaan maanläheisemmän pahuuden ruumiillistamisessa. Tämän todistaa Bug, joka muutamasta 1990-2000-luvun mahalaskusta poiketen puhuu miehen ajanmukaisen tyylitietoisuuden puolesta. Tähän mennessä Friedkinin viimeisin täysosuma, Bug on synkkä ja pessimistinen helmi, joka antaa ajattelemisen aihetta ainakin vaikkapa mielenterveyshoidon nykytilaan.

**** / 5

 

Tucker & Dale vs Evil (2010)

Joukko college-opiskelijoita on matkalla syrjäiseen metsään leiriytymään ja juomaan paljon olutta. Pysähtyessään huoltoasemalla täydentämässä olutvarastoaan, he törmäävät vihamielisiin punaniskoihin, jotka alkavat pakkomielteisesti vainota nuorisoa. Kuulostaa helvetin tutulta, eikö? Muuten kyllä, mutta tällä kertaa asialla on kääntöpuolensa: "Vihamieliset juntit" kun ovat vain Tucker ja Dale, kaksi hidasta mutta hyväntahtoista kaverusta matkalla samaisestä metsästä ostamalleen kesämökille sitä kunnostamaan. Muutama hassu väärinkäsitys nyt vain sattuu antamaan osapuolille hiukan vääristyneen kuvan tilanteesta ja ruumiita alkaa tulla. Aivan vahingossa tosin.

Ideatasolla Tucker & Dale vs Evil toimii varsin hauskasti. Mitä jos Syvän joen mulkvistit hillbillyt olisivatkin olleet varsin mukavia heppuja väärässä tilanteessa väärään aikaan, tai Yön silmien vuoristoperhe vain ennakkoluulojen takia väärinkäsitetty idyllinen maalaisyhteisö? Alkuun mojova slapstick-huumori toimiikin napakasti ja pääosissa koheltavat Tyler Labine ja Alan Tudyk vetävät showta viihdyttävästi. Splatter-efektitkin saavat paljon ruutuaikaa, mutta se luokin elokuvan ensimmäisen kompastuskiven: Huumori on aivan liian lapsellista sopiakseen käsikäteen hurmeen kanssa, joten haettua kohdeyleisöä täytyy hieman arvuutella. Lisäksi kun poljento on lähtenyt käyntiin, alkaa se hyvin nopeasti toistaa itseään. Aika käy pitkäksi myös pahvisten ja vastenmielisten teinihahmojen takia, mutta ilmeisesti sitä on haettukin, jotta sankarijuntit saisivat täydet sympatiat puolelleen.

Oivaltavasta lähtökohdastaan huolimatta filmi lässähtää loppua kohden melkoisesti ja naurukohtaukset ovat pohjimmiltaan tuttuja jo vanhoista Ohukainen ja Paksukainen-leffoista. Nerokkaiden lajityypin merkkipaaluille naureskelevien täysosumien sijaan käytetään hävyttömästi hyväksi turhan tosikkomaisella asenteella selviytymiskauhun kliseitä ja finaali kohkataan läpi siitä mistä aita on matalin. Kaikesta huolimatta elokuvasta löytyy riittävästi hiukopala-ainesta ainakin splatter-fanien nälkään sekä tyydytystä vaikkapa Dumb & Dumber-elokuvan tyylin ystäville.

** / 5

Rubber (2010)

Robert herää päivänä eräänä keskeltä amerikkalaista erämaata, nousee ylös ja alkaa hapuillen matkansa kohti sivistystä. Häntä vastaan tulee erinäisiä objekteja, kuten kaljapullo, paputölkki ja skorpioni. Robert ei oikein tiedä miten muuten suhtautuisi taipaleen varrella törmäämiinsä asioihin, kuin räjäyttämällä ne palasiksi pelkästään ajatuksen voimalla. Kun vastaan alkaa tulla ihmisiä, eivät hekään oikein tiedä mitä ajatella Robert-parasta; hän kun on vain autonrengas. Väkivaltaiset konfliktit puoleen ja toiseen ovat väistämättömiä.

Robertin edesottamuksia keskellä ei-mitään seuraa katsojan lisäksi aavikolle kerääntynyt ryhmä ihmisiä kiikareiden kautta. Heillä on kova tarve kommentoida kaikkea kumisen ystävänsä tekemää tuhoa, mutta myös arvuutella pääseekö Robert pukille avoautolla syrjäiseen motelliin saapuvan kaunottaren kanssa, johon sankarimme on selvästi iskenyt silmänsä (tai minkä lieneekään aistinsa).

Elokuvan tapahtumien selostaminen on yhtä hyödyllistä kuin jääpuikon käyttäminen makkaratikkuna. Juonellisesti Rubber on itsetietoinen elokuvallinen vitsi, esitelmä tarpeettomuuden tarpeellisuudesta - ja vieläpä loistava sellainen. Mutta kokonaisuutena se on paljon, paljon enemmän. Mainioin viittauksin ja vertauksin se luo läpileikkauksen valtavirtaviihteen ja sen suurkuluttajien symbioosista ja heittää ilmoille filosofiaa pohjanaan ajatus siitä, kuuluuko puusta ääni kun se kaatuu metsässä, jos kukaan ei ole paikalla kuulemassa. Kumista autonrengasta tarkkaileva joukko ääliöitä kuvastaa sitä huutavaa karjalaumaa, joka kuola valuen syö suoraan mitä tahansa paskaa, jota Hollywood sillä vain ikinä keksii syytää. Ratkaisevassa kohtauksessa tarkkailijat myrkytetään "elokuvan järjestäjien" toimesta kekseliään asiaankuuluvasti kalkkunalla. Tosin yhtä uppiniskaa lukuunottamatta, joka nälkäkuolemankin uhalla haluaa jäädä katsomaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Tähän järjestäjät eivät ole varautuneet. Mutta jos kerran yleisöä on vielä jäljellä, on sekopäisten tapahtumien jatkettava kulkuaan. Aivan kuin turhuuksien merestä poikivat toinen toistaan säälittävämmät jatko-osat kauhuelokuville kuten Saw, joiden ei ollut alun alkujaankaan tarkoitus jatkua.

Rubberista voi löytää kasapäin luettavaa rivien välistä, mutta ilman sitäkin se on ääliömäisyydessään viihdyttävä ääliöille ja herkkua myös päänräjäytyksistä pitäville gorehoundeille. Elokuva on jopa huippuammattimaisesti toteutettu, kuvausta, leikkausta ja äänimaailmaa myöten. Kesto pidetään sopivan lyhyenä, mutta mukaan olisi voinut kirjoittaa vielä reippaasti nasevampiakin kommentteja elokuvateollisuudesta. Ohjaaja Quentin Dupiexilta on toivottavasti lupa odottaa tätä meininkiä jatkossa vielä lisää.

Naureskellessa filmin alleviivaamille vääjäämättömille totuuksille, katsoja huomaa vielä lopuksi joutuvansa itse ansaan ja tuijottavansa odottavaisena minuuttitolkulla kolmipyöräisen ja irtonaisten renkaiden marssia pitkin maanteitä kohti... aivan niin: ei mitään.

**** / 5

Hereafter (2010)

Clint Eastwoodin uuden vuosikymmenen starttiohjaus solmii yhteen kolme hyvin erilaista kohtaloa. Tarinoiden keskiöissä ovat Taimaan tsunamista täpärästi hengissä selvinnyt ranskalaistoimittajatar, masentunut entinen selvänäkijä yhdysvalloista sekä brittiläiset narkomaanin äidin kasvattamat nuoret kaksospojat. Kaikkia näitä elämänlankoja yhdistää kaksi tekijää: kuolema ja sen jälkeinen elo.

Kuin vuosikertaviini, iän myötä jatkuvasti parantuva Matt Damon esittää George Lonegania, joka on käytyään lapsena kuoleman rajan tuolla puolen pystynyt kertomaan poismenneiden terveisiä näiden omaisille. Siinä missä muut tuntuvat pitävän hänen kykyään uskomattomana lahjana, kantaa George itse mielestään vain lyijyn painavaa kirousta harteillaan. Kuoleman täyttäessä hänen elämänsä, hän on päättänyt vaihtaa tuotteliaan psyykikon ammatin tavallisen alipalkatun tehdastyöläisen arkeen. Marie Lelay (Cècile De France) taas on rikas, kovapintainen tv-toimittaja, joka alkaa ymmärtää elon ja kuolon syvimpiä syitä hieman paremmin tehtyään pienen matkan tuonpuoleiseen. Hän viittaa pian kintaalla poliittiselle mediapelille ja haluaa jakaa kokemuksensa koko maailman kanssa. Maailma vain tuntuu haluavan sulkea silmänsä tällaisilta hörhöilyuskomuksilta. Samaan aikaan Lontoossa veljekset Marcus ja Jason erotetaan toisistaan viikatemiehen toimesta. Sulkeutuva Marcus joutuu ottovanhempien huomaan, mutta alkaa pakkomielteisen taistelun saadakseen yhteyden Jasoniin. Merkillinen yhteys heillä tuntuu kuitenkin olevan koko ajan, vaikkei Marcus sitä aivan arvaakaan. Nämä kolme pientä elämää alkavat vääjäämättä lähentyä toisiaan loputtoman suuressa maailmassa, jossa jokaiselle sykkii vielä toivon kipinä.

Ei liene täysin sopimatonta vetää johtopäätöksiä Eastwoodin kiinnostumisesta tämän tyyppisestä tarinasta vasta kultaisina vuosinaan. Mestariohjaajakin on kuitenkin vain kuolevainen, ja elokuvan tarina itsessään varsin optimistinen. Kyseessä on samalla Clintin uran ensimmäinen ns. yliluonnollinen kertomus. Ohjaajan maanläheisestä tyylistä pitävien ei kuitenkaan pidä säikähtämän, sillä ote pidetään tuttuun tapaan varsin riisuttuna ja selittämättömiä asioita tarkastellaan mattimeikäläisen tasolla, jalat tiukasti maassa pidettynä.

Eastwood on koko ohjaajan uransa aikana onnistunut koko ajan kuorimaan turhaa pintakiiltoa elokuviensa päältä, joskaan sitä koskaan ei valittamiseen asti ole edes ollutkaan. Tätä voisi kutsua hollywoodilaisittain taantumiseksi, mutta se on yksinomaan positiivista. Jälleen kerran näyttelijäohjaus pidetään arvossaan, kohtauksia vieritetään eteenpäin seesteisen hitaasti ja katsoja ikään kuin keinutetaan mukaan tarinaan, kuin lapsi nukuksiin kehtoonsa. Draama toimii ja realistiset dialogit saavat aikaan eeppisiä tunnekuohuja ilman valtavia kamera-ajoja tai jylhän dramaattista musiikkia. Vasta aivan lopussa sorrutaan pieneen siirappiläjään, mutta mistään pilaavasta elementistä ei ole kyse, mikäli valtavirtaelokuvat yleensä eivät järjestäin okseta. Vaikkakin elokuva onnistuu lähes joka tasolla, se jäänee silti ainakin 2000-luvun Eastwoodeista siihen heikompaan puoliskoon. Naivin tarinalankansa johdosta sitä on hieman vaikeampia niellä näin vakavan viileästi kerrottuna ja kynnys hahmoihin samastumiseen on katkonaisten segmenttien kerronnan takia venytetty tavallista korkeammaksi. Kuten sanottua, mitään ei silti varsinaisesti ole tehty väärin.

Harvinaislaatuisen ihmisläheisenä ja näyttelijäystävällisenä ohjaajana tunnettu Clint tekee elokuvistaan ikään kuin luomuja, mutta toisin kuin elintarvikkeissa, ne maksavat vähemmän kuin standardit studioelokuvat ja menestyvät aina huikeasti. Hereafter on tuttua Dirty Harr... tarkoitan Clintiä, mutta tarinan nojatessa enemmän mielikuvitusmaailmoihin kuin elämän koviin realiteetteihin on sitä ehkä sulateltava hieman enemmän.

*** / 5

 

A Serbian Film (2010, AKA Srpski film)

10 faktaa elokuvasta A Serbian film:

1. A Serbian film ei ole sensaationhakuinen, vaan rehellinen elokuva.
2. A Serbian film pukee kuviksi kaiken sen mikä tässä onnellisessa maailmassamme mätii.
3. A Serbian film osoittaa, että tuo mätä on yhteiskuntamme sielu ja keskipiste.
4. A Serbian film paljastaa ihmisen, joka valitsee likaisen totuuden sijasta valheessa elämisen, poistumalla teatterista kesken kaiken.
5. A Serbian film kertoo sinusta ja minusta.
6. A Serbian film todistaa primitiivisten viettiemme olevan vain yksi ainoa vietti.
7. A Serbian film sisältää elokuvahistorian järkyttävintä materiaalia.
8. A Serbian film muuttaa maailmankuvasi lopullisesti.
9. A Serbian filmiä ei voi juuri suositella kenellekään.
10. Jokaisen tulisi nähdä A Serbian film.

***** / 5

Brainstorm (1983)

Virtuaalitodellisuus. Tuo täydellinen viiden aistin yhteisharmoninen keinomaailma lähetettynä digitaalisesti aaltoina aivoreseptoreihimme. Ja täydestä menee. Kuulostaa nyt vuonna 2011 aivan arkipäiväiseltä, eikö? Niin tai näin, 80-luvun alussa Hollywood-scifin parissa oltiin ainakin melko optimistisia asian onnistumisesta. Ja vieläpä tekniikalla, jossa Pentium 200:n teho saavutettiin pienen yksiön kokoisella tietokoneella.
.
Persoonallinen ja suoraan sanoen creepy huippulahjakkuus Christopher Walken loistaa pääosassa avioeronsa ja uuden tieteellisen läpimurron kanssa kamppailevana neropattina, joka sinisilmäisesti vannoo tieteen ja sen hyvän ajatuksen nimeen. Hänen ketjussa tupakoiva kollegansa, jota esittää Louise Fletcher, ei ole yhtä optimistinen. Heidän tiiminsä saa vihdoin valmiiksi prototyypin laitteesta, jonka kautta voidaan projisoida autenttisia tallennettuja tosielämän kokemuksia suoraan käyttäjän aivoihin. Mutta armeijan jehujen kuullessa asiasta alkavat vaikeudet. Periamerikkalainen käytäntö (oikestaan yleismaailmallinen sellainen) kun on valjastaa tieteen ihmeet tappamis/tuhoamiskäyttöön.

Brainstorm on niitä vakavanaamaisia jännäreitä jotka maalaavat kauhukuvia teknologian kehittymisestä uusille pelottaville edistyksen poluille. Siinä missä se on nykypäivään mennessä kerännyt tahatonta komiikkaa käytännön toteutuksensa puolesta, on sen idea edelleen varsin tuore. Vaikkakin erilaisia ajankuvia, sosiaalinen media ja peliteollisuus eivät ole kuitenkaan loppupeleissä kovin kaukana filmin arvailemista mustista aukoista sivilisaatiossamme, joten ajatuksia katsojalla herää vuoren varmasti. Se edellyttää vain hieman komentorivien välistä lukemista. Jos toisen mieleen voisi nähdä, voisiko se oikaista väärinkäsityksiä, murtaa asenteiden muuria välillämme? Vai aiheuttaisiko varaukseton, alaston realiteetti niitä lisää? Mitä jos joku tallentaisi kokemuksen omasta kuolemastaan? Ja jos koet jotain toisen kokemaa, niin etkö silloin varasta palasen tämän olemusta? Miten aivot reagoivat tietoon tai tunteisiin joita ne eivät osaa käsitellä?

Lupaavasta ja asiallisesta alusta liu'utaan pikkuhiljaa hieman utopistisempiin tunnelmiin. Finaali suhahtaa jo kaiken logiikan yli reippaasti pseudotieteellisen fantasian puolelle. Aivan viimeinen loppu sitten töksähtääkin aivan liian helppona nakkina, ikään kuin vaihtoehtoisena jälkeenpäin käsikirjoitettuna versiona. Vaikutelma voi hyvinkin johtua myös naispääosan esittäjän Natalie Woodin äkillisestä kuolemasta ennen kuvausten loppua. Elokuvan "aivojensisäistä universumia" esittelevät kohtaukset sisältävät vahvaa LSD-trippailua. En tosin osaa kokemuksen puutteen vuoksi tietenkään varmaksi sanoa, mutta suurin piirtein tältä se voisi näyttää. Kunpa joku voisi siirtää kyseisen kokemuksen päähäni ilman laittomien ja rapisuttavien aineiden kanssa pelleilyä...

Otteen herpaantumisesta loppua kohden, sekä ikääntyneistä fyysisistä puitteista huolimatta Brainstorm on riittävän koherentti ja aikuismainen kannanotto säilyttääkseen arvokkaan scifi-helmen asemansa vielä tänäkin päivänä.

*** / 5

First Snow (2006)

Guy Pearce esittää Jim Starksia, lipevää bisnesmiestä, jolla on kunnianhimoiset tavoitteet menestyä elämässä hinnalla millä hyvänsä. Eräällä työmatkalla hänen autonsa hajoaa keskelle erämaata. Odottaessaan korjausta Jimmy päättää vierailla asuntovaunulla liikkuvan selvännäkijän (aina loistava J.K. Simmons) luona ottamassa leikin varjolla selvää tulevaisuudestaan. Ennustaja kertoo yksityiskohtaisia asioita Jimmyn elämästä, kuten pian seuraavasta rahallisesta menestyksestä. Ennustukset näyttävätkin toteutuvan uskomattoman tarkasti, mutta vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä ettei selvännäkijäukko kerro läheskään kaikkea tietämäänsä. Hän jopa palauttaa Starksin rahat ja kehottaa tätä lähtemään välittömästi.

Jimmyn elämää alkaa värittää kasvava epätietoisuus tulevasta. Paranoia alkaa levitä käsiin kun huonot uutiset, epäilyttävät ihmiset ja menneisyyden haamut alkavat nostaa päätään. Lopulta pakkomielteisen Jimin on puristettava totuus ennustajasta. Tämä lopulta kertoo Jimmyn kuolevan aivan lähiaikoina ja että aikaa hänellä on vain ensilumen tuloon asti.

Hillitty jännitysdraama etenee varman oloisesti eteenpäin paljolti taitavan Pearcen ansiosta. Miehen väsynyt katse lasittunein silmin paljastaa rappeutuvan kohtalon polun ja ehdottomasti tyhjenevän tiimalasin syövän miestä viimeiseen asti, kunnes tämä säikkyy jo omaa varjoaan. Tarina ei ole kovin monimutkainen tahi kunnianhimoinen, mutta eteneekin ehkä juuri sen takia hyvin sutjakkaasti. Elokuvan filosofia pohjaa ajatukseen, ettei ihmisen tule tietää hänelle valittua kohtaloa ennalta, vaan tämän tietäminen tuhoaa hänet lopullisesti. Filmissä kuitenkin väläytetään myös toinen näkökulma asiaan: ehkä tieto on siunaus, mahdollisuus hyvittää asiat, tehdä viimeiset mahdolliset valintansa oikein. Katua. Tosin ilman kristillistä aspektia syntien anteeksiannosta.

Outoa ettei ilmeisen taitavasta debyyttiohjaaja Mark Fergusista ole juuri kuulunut tämän jälkeen, mitä nyt käsikirjoituspuolella satunnaisesti. Joillain tasoilla Christopher Nolanin hienoa Mementoa muistuttava elokuva (Pearcehan näytteli pääosan myös kyseisessä pätkässä) kun toimii oikein näppärästi valitulla tasolla, mutta ei sorru helppoihin eikä liioin vaikeisiin ratkaisuihin. Se myös jättää paljon katsojan itsensä mietittäväksi, eikä rajaa pois mitään mahdollisuuksia kaiken olemisesta vain sattumaa taikka kohtaloa. Starksia pallotellaan puolelta toiselle, eikä hän tiedä kummasta pitäisi olla enemmän huolissaan; synkästä tulevaisuudesta vaiko pimeästä menneisyydestä.

Itse kuitenkin elän vain tätä päivää ja tänään annan tälle viihdyttävälle, joskin alakuloiselle trillerille kasan tähtiä.

**** / 5

The Life Before Her Eyes (2007)

Diana on rietas ja anarkistinen teinityttö, joka polttaa pilveä ja jahtaa miehiä. Hänen paras ystävänsä Maureen taas on uskovainen naapurintyttö, joka yrittää tehdä kaikkensa auttaakseen Dianaa elämässään oikealle polulle. Eräänä kauniina koulupäivänä nuorten naisten ystävyys joutuu melkoiseen tulikokeeseen: Aseistautunut sekopäänörtti alkaa ammuskella koulussa porukkaa ja yhyttää neidit piileskelemästä vessasta. Tähtäimen kautta tiukasti tyttöjä katsoen hän esittää näille kysymyksen: Kumman hän heistä tappaa ja kumpi jää eloon?

15 vuotta myöhemmin näemme Uma Thurmanin esittämän jo keski-ikää lähentelevän Dianan elävän onnellista perhe-elämää aviomiehensä ja pienen tyttärensä kanssa. Tai siltä ainakin vaikuttaa. Mutta tuon kohtalokkaan päivän muistot vainoavat Dianaa yhä ja hänen hermonsa alkavat pettää outojen tapahtumien ropistessa romuttamaan hänen todellisuuden tajuaan.

Siinä kaikki mitä elokuvasta voinee kertoa pilaamatta katselukokemusta ennakkoon. Toisaalta elokuva tekee sen ansiokkaasti itsekin jo pelkällä alkuperäisnimellään ja täydellisellä katsojan aliarvioimisella. Tyylilajina on vanha kunnon "venytetään realiteetin rajoja ja pelleillään katsojan logiikalla, sekä hahmojen järjellä"-trilleri. Pari minuuttia kerrallaan seurataan aikuista Dianaa ja taas vastavuoroisesti siirrytään paljastamaan enemmän ja enemmän tapahtumia menneisyydestä ennen ampumavälikohtausta. Konsepti toimisi varsin mukavasti, jos näillä tapahtumilla olisi mitään tekemistä minkään kanssa. Ne vain tällä kertaa sattuvat olemaan täysin random-kamaa. Takaumat rakentavat kyllä hahmoja inhimillisiksi, mutta sillä ei ole merkitystä, jos mitään juonen kannalta oleellista ei koskaan tulla saavuttamaan. Lopputwistin arvaa heti kättelyssä vähemmälläkin vihjailulla, ja elokuvan jälkeen olo tuntuu lähinnä kusetetulta. "Tätäkö tässä koko ajan pedattiin? No minähän perkele tiesin sen koko ajan heti siitä lähtien kun se kirjoitettiin kissan kokoisilla kirjaimilla filmin alkaessa otsaani!"

Nerokasta mindfuckia on ilmeisesti lähdetty hakemaan. Ja kyllähän kuvasto kaunista onkin, ja todellisuus hämärtyy surrealistisen unen omaisesti. Mutta ilmeisesti ohjaaja Vadim Perelman on pelästynyt esituotannossa lähtevänsä aivan liian kunnianhimoiseen yritykseen ottaen hiekkalaatikkotason mentaliteetin omaavan jenkkiyleisön huomioon, ja tajunnut että elokuva todennäköisesti kompastuu omaan nerokkuuteensa. Tähän ainoa ratkaisu on ilmeisesti tehdä helppo arvaus mahdolliseksi kaikista jälkeenjääneimmällekin punaniskalle ja pelata aikaa niin kauan että ketään ei enää loppuratkaisu kiinnostakaan, vaan kaikki odottavat jo kuumeisena teatterista pois pääsemistä.

Oppikirjamateriaalia älypalapelien aloittelijoille. Haastakaa itsenne ja etsikää jotain muuta, vaikkapa joku legendaarinen Scooby Doo-jakso.

** / 5